Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen..

Mä maalaan kotona. Lapset on viety anopille evakkoon, ei niiden kanssa hommasta tulis mitään. Taustalla soi The Voice, luojan kiitos kerrankin jotain muuta kuin Ti-Ti Nallea! Maalaan ja olen ajattelematta oikeastaan mitään. Musiikista tulee hyvä mieli, kuuntelen mainoksia juhannus festareista ja ajatukset harhailee johonkin teinivuosiin. Hah, voi niitä aikoja!

Puhelin soi. Hiukan ärsyyntyneenä keskeytän homman ja mietin kuka siellä nyt soittaa. Ajatuksissa vaan, että pitäis nyt maalata täällä, ei tässä nyt ehdi rupatella.

Äiti.

– Moi!
– Moi! Ootko kotona? äiti kysyy.
– Juu, maalailen tässä keittiön kattoa. Aika hyvällä mallilla jo.

Äidin äänensävy on vähän huolestunut.
– Ethän sä nyt väsytä itseäs liikaa? Kannattaako sun nyt koko ajan rehkiä, ehtishän sitä myöhemminkin?
– No en väsytä, kyllä mä pärjään. Kyllä mä jaksan ja sitäpaitsi tää on kohta jo valmis. Ei tätä nyt voi kesken jättää.
– Mä vaan sitä, että miten sä jakselet? äiti koittaa vielä.
– Hyvin mä jaksan. Annan ehkä äänensävyllä ymmärtää, että aihe on loppuunkäsitelty.

Ja mä jotenkin tiedän itse, että jaksan, mutta en voi olla miettimättä, näyttääkö nyt siltä etten jaksaisi. Kohta taas helpottaa, kohta arjessa on kaksi. Samalla mietin, olisko mulla vaihtoehtoja. Olla jaksamatta? Ainahan mä olen jaksanut. Mitä hektisempää, sitä tehokkaampi olen. Niin töissä kuin kotona. Kai sitä vaan tottuu.

Puhelu ajautuu Aatun synttäreihin.
Ai niin, nekin.

– Mä niistä Aatun juhlista.., äiti jatkaa. Löysin hyvän ohjeen sellaisista kinkkurullista, ajattelin testata niitä tässä, että jos on hyviä niin voisi tarjota niitä. Mä teen sulle ne kakkupohjat sitten, saat koristella itse kun halusit.

Myönyttelen ja nyökyttelen. Mietin samalla miljoonaa muuta asiaa. Ne juhlat, kutsut kai pitäis laittaa. Miten oon nekin unohtanut? Tai ”kutsut” kun kyseessä on tekstari, mut tänään lähetän. Mitähän siellä sitten muuta tarjoaisi? Ehtiiköhän tätä kämppää saada edes jonkilaiseen järjestykseen ennen sitä. mitähän muuta mä olen unohtanut?

Äiti kertoo käyneensä leffassa ja kuuntelen toisella korvalla elokuvan juonta. Ei ollut kuulemma hyvä. Samalla ajattelen, että tosta pitää muistaa vielä maalata.

– No, mä päästän sut nyt takas maalaamaan. Soitellaan!
– Juu, soitellaan!

Puhelun jälkeen mä koitan miettiä mihin kohtaan jäin. Keksittyminen herpaantui ja kohta huomaan miettiväni lapsia. Eevi nousi aamulla väärällä jalalla, mietin onkohan se siellä mummolla nätisti. Aatu on ollut vähän räkäinen, koitan miettiä muistinko laittaa sille suppoja mukaan hoitolaukkuun. Toivottavasti ei nouse kuumetta, kun yökin oli niin levoton. Tekisi mieli soittaa anopille ja kysyä mites siellä, en kuitenkaan viitsi, kun se sanoo, että hyvin. Niinkuin aina, hyvihän niillä siellä menee.

Sitten mä pysähdyn hetkeksi ja tunnen pienen piston sydämessä. Yhtäkkiä tajuan, että äiti oli ollut vaan huolissaan mun ”supoista”. Edelleen, kohta kolmenkymmenen vuoden jälkeen, senkin tekee mieli soittaa ja varmistaa. Samalla itselle kirkastuu kuinka paljon yhteistä meillä on. Mäkin soitan, tästä kolmenkymmenen vuoden päästä ja paljon sen jälkeen. Kyselen, huolehdin, tarjoan apua.

Radiossa soi Haloo Helsinki.
Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen,
 ja laulan pappadaduda pa duda dapa

Päätän istahtaa, ottaa kupin kahvia ja koittaa uudestaan.

– Moi äiti!…