Juuri kun äitinä pääsee siihen pisteeseen, että hetkellisesti tuntee haltsaavansa kaiken hyvin (tai no ainakin ihan ok) tulee eteen joku vaihe. Jokin aika sitten se tuli tuolla isommalla ja olen ollut ihan ihmeissäni.
Eevi aloitti syksyllä jumpan ja uutena juttuna tuli myös kerho, jonne mentiin ihan yksin, ilman äitiä. Alussa kaikki meni tosi hienosti ja Eevi on aina ollut luonteeltaan rohkea eikä ole arastellut uusia tilanteita tai ihmisiä. Neiti aloitti mielellään uudet jutut ja jumpassa meni tosi hyvin. Jumpassa toivottiin, että vanhemmat eivät olisi ihan siinä salin reunalla katsomassa, etä lapset saivat rauhassa touhuta eikä tarvitsisi kurkkia missä se äiti nyt oikein istuskelee. Joskus seurasin jumppaa ylätasanteen ikkunoista, joskus kävin sillä aikaa kaupassa tai lenkillä tms. Ja kotona Eevi innoissaan esitteli uusi jumpassa opittuja juttuja.
Sitten yhtäkkiä tapahtui jotain. Tietääkseni jumpassa ei ole sattunut mitään erityistä, mutta hakiessani Eeviä alkoi hän aina itseä ja halusi syliini pitkäksi aikaa. Ihmettelin mikä on hätänä ja hän vain kertoi, että hänellä oli ollut minua ikävä. Seuraavina kertoina jumppaan jääminen ei ollutkaan enää yhtä helppoa ja sama juttu toistui kun jumppa loppui ja menin häntä vastaan. Sitten neiti ilmoitti, että hän ei sitten mene jumppaan enää ikinä.
Harrastusten pitäisi olla mukavia juttuja ja sanoin, ettei tietystikään pakko ole mennä jos ei halua ja jumppa jäi. Samaan aikaan kerhon kanssa alkoi tulla ongelmia. Kerho on aina ollut Eeville mieluinen juttu ja siellä on tuttuja kavereita ja kuulemma kivaa on. Yhtäkkiä hän ei halunnut mennä enää kerhoonkaan, jos äiti oltaisiin vain kotona..
Kerho on minun mielestäni aika tärkeä juttu ja siellä lapsi oppii itsenäistymään ja olemaan ryhmässä, joten kerhon suhteen en halunnut luovuttaa niin helposti. Lisäksi Eevin paras kaveri on samassa kerhossa ja hänen äidin kanssa viemme lapset kerhoon aina vuorotellen, joten ihan yksin vieraassa seurassa ei tarvisi olla. Kerhoon vieminen alkoi olla aika mahdotonta, itkua ettei halua mennä eikä jäädä, mutta sitten kun kerho loppui niin aina oltiin iloisia ja kerrottiin, että kivaa oli ollut. Kerhotädit onneksi ovat ihania ja huomioivat tämän asian ja kertoivat, että tämmöinen vaihe tulee tässä iässä monilla.
Aijaa, äiti oli taas ihan pihalla.
Kamalaltahan se itsestä tuntui kun toinen kertoo ettei halua jäädä kerhoon, mutta kun toisaalta taas loppupeleissä tykkää olla kerhossa ja alkukankeuden jälkeen kaikki menee hyvin, niin en tahtonut sen suhteen luovuttaakaan. Ja ajattelin, että jos kerhon olisi lopettanut kesken, olisiko hän enää sinne myöhemmin suostunut menemäänkään.
Mikä ihmeen uusi eroahdistus tuossa 4-vuoden iässä tulee? Onko muilla ollut vastaavaa?
Joululoma tulikin hyvään saumaan ja kerhosta oli pidempi tauko. Tauon jälkeen vähän itseä hirvitti mitenkähän tämä lähtee taas sujumaan. Kerhojutuista puhuttiin useampana päivänä etukäteen ja mukaan pakettiin lempi unilelu ja vuoden eka kerhopäivä menikin tosi hienosti. Edelleenkään kerhoon ei samalla innolla mennä kuin silloin joskus aikaisemmin, mutta tilanne on nyt jo vähän parempi. Ja tosiaan aina kerhosta tulee iloinen ja reipas tyttö, joka kertoo mitä kaikkea kivaa tällä kertaa tehtiin.
Ehkä tämä vaihe alkaa kohta mennä ohitse, mikähän se seuraava on?
Lara
17.1.2013 at 07:37Meiän 3,5v poika on kans alkanut tollain "ikävöidä". Oon kotona vauvan ja esikoisen kans ja välillä kun mummi hakee esikoista kanssaan esim mökille tai muualle kivaan paikkaan niin autossa heti alkaa kauhee itku että miksei äiti saa tulla mukaan ja että hänellä on ikävä. yleensä se menee kyllä nopeesti ohi, noin viidessä minuutissa mutta itelle se tekee kipeetä kun toinen sillain ikävöi. muuten on tosi reipas poika ja rakastaa olla mummin kanssa. sitten myös kun tulee takaisin kotiin tai haen häntä mummilta niin sama juttu, alkaa alahuuli väpättää ja hyökkää syliin itkemään kun on ikävöinyt. mutta sekin menee nopeesti ohi. olisko tää joku sellanen vaihe tai juttu että on alkanut enemmän tunnistaa noita ikävän tunteita muttei osaa vielä kunnolla käsitellä niitä niin sitten se purkautuu noin? en siis tiedä, ajattelin vaan 🙂 toivottavasti helpottuu niin meillä kuin teillä 🙂
Sini
17.1.2013 at 08:29Mä luulen kanssa, että se voi liittyä tuohon ja siihen, ettei oikein osa vielä käsitellä noita tunteita. hyvin tutulta kuulostaa ja nykyään halitaan monet kerrat ennen kerhoon/mummulaan menemisä ja se hyvästeleminen on selkeästi vaikeampaa kuin ennen.
Anonyymi
17.1.2013 at 07:37Meillä 4,5 vuotias tyttönen on vähän samanlaisessa vaiheessa… On alkanut puhumaan et ei halua kasvaa isoksi, ei halua tulla koululaiseksi, ei halua, koska haluaa vain olla äidin pieni tyttö ja aina äidin kanssa kotona. Ei halua että tulee aikuiseksi koska äiti on sitten jo vanha, ja hänellä on sittenkin äitiä ikävä… Että kai jotain sellaista ahdistusta äidistä irtautumisesta tai jotain, ota näistä nyt selvää 😉
Sini
17.1.2013 at 08:31Hassua, meillä Eevi on alkanut kanssa puhumaan, että ei halua mennä kouluun tai eskariin. Ja ennen oli taas päinvastoin, että oikein innolla kyseli koska pääsee kouluun. Jollain lailla lohduttavaa, että lapsi tuntee samoin kuin äitinä itse, että haluaisi pitää toisen aina pikkuisena tyttönä siinä vierellä. Taitaa meillä molemmilla olla menossa joku vaihe 😉
Tanja
17.1.2013 at 07:47Kuulostaa osittain hyvin tutulta. Meillä isompi on tosi hitaasti syttyvä moneen asiaan. Hauskin tarina on varmaan se , kun jo vajaa kaksivuotiaana kuskasimme pojan luistimien kanssa tuohon jäällle. Pitäähän pojan nyt innostua luistelemaan. ;D Tänä talvena hän on vasta itse innostunut muutaman kerran jäälle.. Jotenkin varsinkin harrastuksien kohdalla on eri tempperamenttisten lasten kohdalla tarvittu vähän pitkää mieltä ja viisautta ohjata ILon kanssa just niihin juttuihin , jotka kiinnostavat.
Meilläkin kerhon aloittaminen oli vaikeaa heti alkuun, mutta nihkeimmän vaiheen ohi päästyämme on alkanut sujumaan ihan hyvin.
Ehkä se kuuluu hyvin tiiviisti tähän äitiyteen, että sitä ollaan tosissaan prosessissa, jossa ei niitä päiviä kauheasti ole, kun tuntee kaiken kulkevan kuin itsestään… Mutta elämän ihanin ja haastavin matka tämä on. <3
Seuraavaa vaihetta mielenkiinnolla odotellen. 🙂
Sini
17.1.2013 at 08:33Huh, onneksi muillakin on tällaisia vaiheita eikä meillä tämä olekaan mitään epänormaalia. Jotenkin sitä on itse taas vähän pihalla kun esikoisen kanssa nämä vaiheet tulevat nyt ekaa kertaa eteen. Luulen, että kun muuten ollaan niin paljon yhdessä niin sitten nuo pienetkin erot ovat vähän vaikeampia. Uusia vaiheita odotellessa 🙂
anna
17.1.2013 at 07:52Voi toista. =/ Varmaankin jokin vaihe, niitähän tosiaan tulee ja menee.. Meillä tyttö ei oikein loppuviikosta kovin mielellään halua lähteä minnekään kun olen tytön kanssa nykyisin kotona loppuviikon. ja toisaalta hän välillä sanoo ettei "halua katsomaan Roopea" (kaveri hoidossa) ja joskus ei oikein haluaisi jäädä hoitoon, mutta kuitenkin puhuu paljon kavereista hoidossa ja sitten ei taas haluaisi lähteä välillä kotiin kun tyttöä menee hakemaan.. =)
Että sellaista se kai välillä on ja näissäkin asioissa kai pitää vain luottaa omaan vaistoonsa.
Sini
17.1.2013 at 08:34Joo meilläkin nuo vaihtelee ja välillä on ikävä kavereita ja sitten välillä taas ei haluttaisi mennä mihinkään. Otapas noista nyt selvää…
Maija
17.1.2013 at 08:08Meillä tuo vaihe tuli noin 3,5 vuotiaana. Neiti rakastaa uimista ja ilolla ja riemulla meni uima"kouluun" (kahden viikon intensiivikurssi). Viikon jälkeen ei enää huvittanutkaan ja puoliväkisin sai viedä. Uinnin jälkeen neiti oli kuitenkin hyvällä tuulella ja kovin tyytyväinen, että oli mennyt. Tosin kyllä hän edelleen uimaan mennessä tiedustelee, onko siellä nyt uimatätejä vai ei. Voi toki olla, että päiväkotipäivän jälkeen tuo uiminen oli vähän turhan paljon. Samoja elkeitä on myös ollut päiväkotiin menossa ja myös muissa jutuissa. Monesti näihin on liittynyt kuitenkin joku, että edellisenä päivänä jonkun kanssa on ollut vähän sanaharkkaa tai ei ole saanut muovailla, vaikka olisi halunnut tms.
Sini
17.1.2013 at 08:36Uskon kanssa, että nuo edellispäivän/edelliskerran tapahtumat vaikuttavat, että jos on tullut jotain riitaa tai ei olekaan onnistunut kaikessa niin kuin olisi halunnut, niin sitten ei huvitakaan enää mennä. Eevi on aika temperamenttinen ja jos ei osaakaan jotain juttua ja kaikki muut osaa niin se käy kovasti luonnonpäälle. Siinä yritetään vaan tsempata harjoittelemaan ja kannustetaan pienistäkin onnistumisista.
Maija
17.1.2013 at 12:30Juu. Meilläkin tämä vanhempi on tyyppiä "en halua harjoitella, haluan jo osata". Eli sen myötä tulee sitten erilaisia ristiriitatilanteita. Jos hiihto ei sujukaan ensimmäisen metrin jälkeen tms ja homma jää siihen. Sitten itketään, että "kyllä mä isona haluan osata hiihtää". Mutta toivottavasti tämä on enemmän vaihe kuin kestävä ominaisuus. 🙂
Meeri
17.1.2013 at 08:28Meillä on ollut ihan samanlaista, onkin pitänyt kirjoittaa samasta aiheesta blogiini. Pinjalla ei niinkään onneksi ole ollut päiväkodin kanssa ongelmia eikä ole ikävöinyt minua päiväkodissa, mutta muulloin sitten enemmänkin, varsinkin jos lähden käymään jossain, niin Pinja ihan sanoo suoraan, että hänelle tulee ikävä, muutenkin Pinjasta on tullut enemmän hellyydenkipeä, tykkää istuskella kainalossa ja tehdä minun kanssa yhteisiä juttuja.
Olen tosiaan huomannut, että Pinja on ollut enemmän minun perääni nyt lähiaikoina, mutta olen ajatellut, että asia johtuu siitä kun mies on tällä hetkellä arjessa enemmän läsnä Pinjan kanssa kuin minä, joten tämäkin voi vaikuttaa siihen, että kaipaa iltaisin minun huomiota enemmän.
Sini
17.1.2013 at 11:05Mä olen huomannut ihan samaa, että puhutaan tuosta ikävästä ja nykyään Eevi halaisi tulla joka paikkaan mun mukaan. Kauppareissun jälkeen hypätään kaulaan ja halitaan niin kuin ei oltaisi nähty moneen päivään 🙂
j.m
17.1.2013 at 08:35On! Meillä kans 4-vuotias usein sanoo ettei tahdo mennä hoitoon (on ollut pp-hoidossa 1-vuotiaasta alkaen), mutta kuitenkin siellä viihtyy, on kivaa, eikä usein päivän päätteeksi haluaisi lähteä kotiin 🙂 Selkeästi on nyt 4-vuotiaana joku itsenäistymisvaihe ja osaa ikävöidä enemmän kuin ennen. Ekaa kertaa ikinä myös tutussa mummolassa tuli äitiä niin kova ikävä, että uni ei tullut ja itkevä lapsi piti tuoda kotia 🙁 Ja on tosiaan ollut mummolassa kymmeniä kertoja yökylässä ja aina haluaa itse sinne jäädä. Mutta kait se kuuluu tähän ikään.
Sini
17.1.2013 at 11:06Voi toista. Ja ihan sama meillä, että ei haluttaisi mihinkään mennä mutta sitten kun mennään niin siellä on tosi kivaa.
Anonyymi
17.1.2013 at 08:47Meillä oli esikoisella ihan samavaihe juurikin 4 vuotiaana. Ensin kerho oli tosi kivaa ja sitten yks kaks jäikin huutaen kerhoon. Joka kerta oli kuitenkin iloinen lapsi vastassa kun menin hakemaan.
Kerhotädit vakuutteli,että on ihan normaalivaihe ja itku loppuu heti kun äiti häviää. Ja kuulema ihan hyvä juttu, että tulee tollanen vaihe.Muutama viikko sitä kesti ja sitten loppu itku.
Nyt menee kerhoon todella mielellään ja tykkää kovasti.Nyt voi jo uhkailla sillä,että jos et pue reippaasti niin sitten et pääse kerhoon. Sen jälkeen tulee vauhtia pukemiseen. Kerhosta on tullut todella tärkeä ja lomallakin kaivataan sinne.Onneksi en luovuttanut,vaikka välillä tuntui, että onko tässä mitään järkeä.
Taikkuu
Sini
17.1.2013 at 11:07Joo itsestä kyllä tuntui niin pahalta tuo kun toinen jäi itkemään ja varsinkin kun ei tuollaista ole ollut oikeastaan ikinä. Ihmettelin, että mitä tämä nyt oikein on. Meilläkin kerhotädit kyllä sanoi, että itkuloppuu nopsaan ja sitten on taas iloinen oma itsensä.
titti
17.1.2013 at 10:00Kuulostaa hirveen tutulta kun mietin itseäni aikoinaan. Mä olin (oon ehkä vieläkin) tosi äiti riippuvainen. Muistan, et kerhoon jääminen alkoi just joskus ehkä 5v olla välillä aika tuskallista.
Sini
17.1.2013 at 11:07Mulla on kerhosta tosi hyviä ja kivoja muistoja, en ainakaan saa päähäni että en olisi sinne halunnut mennä..
titti
17.1.2013 at 11:44Siis mulla kans muistot on ihan hyviä, mut sillon joskus 5v about tuli joku outo vaihe mistä joskus äidinkin kans puhuttu et pelkäsin et äidille käy jotain tai sit se tekee jotain kivaa veljen kanssa kun mä en ole paikalla 😀 Outoa!
Kippuralla
17.1.2013 at 10:21Harrastukset ei ole pakollisia, mutta kerho on joo. Näin meillä siis 🙂 käy siis päiväkodissa 2-3krt viikossa, ja se on isojen kerhona pktätien puolesta markkinoitu kaikille lapsille.
Alkaahan ne monesti päiväkodissakin itkeä kun vie mutteo silti voi kotiin jäädä 😉 me juuri mehen kanssa vähän väännetään kättä että meneekö kuopus päiväkotiin 2 1/2v vai 3vnä..
Sini
17.1.2013 at 11:08Joo sama meillä, luistelukoulussa Eevi on edelleen ja sinne menee aina innoissaan. Meillä Aatun hoitoura alkaa vähän reilu 2-vuotiaana, jännittää 🙂
Anonyymi
17.1.2013 at 10:26On kovin tuttua! Tyttöni on tismalleen saman ikäinen kuin Eevi ja meillä ikävöinti alkoi viime syksynä. Kerhoon on aina mennyt mielellään ja menee edelleenkin, mutta ongelmaksi tuli yökyläily mummolassa. On siis jo useamman vuoden aina sillointällöin ollut mummin luona yötä eikä koskaan mitään ongelmia ole ollut, kunnes eräällä kerralla viime syksynä oli alkanut nukkumaan mennessä itkemään kovaa äiti-ikävää. Loppujen lopuksi oli nukahtanut ja nukkui yön sitten hyvin, mutta seuraavalla kerralla jouduttiin hakemaan tyttö keskellä yötä kotiin, kun oli niin kova ikävä äitiä! Sen jälkeen pidettiinkin pidempi tauko yökyläilyssä ja nyt se onkin taas sujunut ongelmitta.
Viimeiset pari päivää tyttö on myös puhunut, että ei halua mennä kouluun. Itse olen ollut myös ihan ihmeissäni tästä, kun kuten sinäkin sanoit, niin myös meillä on tähän asti oltu vaan innoissaan siitä, että koska pääsee kouluun.
Kiva, että otit asian puheeksi, itse en ollut tullut ajatelleeksi, että nämä jutut onkin joku tähän ikään liittyvä asia, vaan olen ollut ihan ihmeissäni, että mistäs nyt tuulee:)
H
Sini
17.1.2013 at 11:10Voi toista ♥ Meillä mummulassa yökyläilyt on mennyt aina hyvin eikä siellä ikävöidä, ehkä kun on niin paljon kaikkea tekemistä ja muutenkin kyläillään paljon siellä. Mäkin ihmettelin noita koulupuheita, tähän asti kun on puhunut ihan päinvastaista. Mua jotenkin helpottaa kuulla, että muillakin on näitä samoja juttuja ja nämä liittyy vain tähän ikään ja eiköhän ne meillä kaikilla ohitse mene. Tsempit!
Anu
17.1.2013 at 14:19Meillä myös 4v. samaa. Mutta oli jo 3v myös eli vuosi sitten.. Oikeastaan vaikeudet alkoi kun jouduin yllättäen sairaalaan yhdeksi yöksi. Sen jälkeen kerhoon jääminen muuttui vaikeaksi ja melkein mahdottomaksi (joskus lähdettiin kotiin kun ei millään halunnut jäädä). Kotona sitten kertoi, että pelkää, että joudun sillä aikaa sairaalaan taas. Nyt naapurin äiti kuskaa poikaa kerhoon ja lähtee yleensä ihan hyvillä mielin. Yhden kerran isä vei ja voi hyvänen aika sitä itkua ja parkua.. Herkkä poika on ollut kyllä aina ja uskon, että pelkää myös, että keksimme jotain kivaa kotona pikkusisarusten kanssa sillä aikaa.
Sini
17.1.2013 at 20:56Voi, toinen säikähti varmasti pahemman kerran! Kyllähän nuo kaikki vaikuttaa, mutta varmasti tämä ikä myös.
Emmi R.
17.1.2013 at 15:30Tuttua myös meille! Vuosi sitten syksyllä jumpanaloituksesta ei tullut mitään "ikävän" takia ja kerhoonkin jäi usein kyynel silmässä, jopa itkien. Siis kerhoon jossa oli käynyt jo vuoden ilman ongelmia. Sitten kuin naps vain keväällä sanoi että enää ei tule ikävä. Eikä tullut. 🙂 Viime syksynä aloitettiin uudestaan jumppakin ja nyt toimii. Se on VAIHE. 😉 Aina!
Sini
17.1.2013 at 20:56Ohhoh, olipas vaiherikasta 😉 Joo noin kai se sitten menee, naps vaan ja taas ei olekaan mitään hätää..
Pikku hiiri
17.1.2013 at 16:07Noin 5-vuotiaana tulee sellainen vaihe missä pelätään äidin kuolemaa ja siksi ei haluta olla hetkeäkään poissa äidin luota. Ihmettelin tätä vaihetta viime keväänä kun poikani saattoi itkeä hysteerisesti vain siksi että olin mennyt viemään roskat ulos ja päiväkotiin jääminen oli vaikeaa. Äitiä piti halata vähintään 5-10 kertaa. Tuon ikäiset lapset näkevät myös helposti painajaisia ja nukahtaminen saattaa olla vaikeaa. Kuolemasta jutellaan ja kysellään. On ahdistavaa, kun oma lapsi itkee nukkumaan mennessä sitä kuinka paljon hän pelkää äidin kuolemaa ja kuinka ikävä hänelle sitten tulee. Neuvolassa asiasta mainitsin ja siellä kerrottiin että tällainen vaihe kuuluu kehitykseen ja on ihan normaalia. Nyt se on onneksi mennyt ohi!
Sini
17.1.2013 at 20:58Tämmöistä en ollutkaan tiennyt!Hyvä pitää mielessä jatkossakin. Meillä Eevi puhuu aina välillä kuolemasta, ei oikein vielä ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta kovasti miettii asiaa. Ja kun kävimme yhdessä ystäväni haudalla niin sen jälkeen kuolemasta puhuttiin viikkotolkulla.
Tanja
17.1.2013 at 16:23Arvaa vaan kuinka monta kertaa meillä on jumpassa käynyt noin. Ellenillä viimeksi viikko sitten, emilillä myös viime viikolla. Idan viime kerrasta taitaa olla jo pari vuotta, eli luulen että jäävät sinn eeskari/koulunaloitusikään. Tsemppiä meille äideille näihin vaiheisiin…
Sini
17.1.2013 at 20:58Onko!Siis teilläkin!No sitten, huh!Te olette vielä projumppareita niin mua kyllä lohduttaa, että ei meillä ollutkaan mitään epänormaalia kyseessä 😉
Anonyymi
17.1.2013 at 16:53Voi kuinka tutulle kuulostaa. =)
Vanhin tyttöni lopetti baletin, kun yhtäkkiä kiva harrastus muuttuikin ihan kauheaksi. itkien sinne meni ja sanoi pois tullessa, että ei tykkää enään.
Nuorempi ei ole kyllä vielä harrastanut mitään, mutta noin 3,5v. alkoi, että ei haluaisi enääm mennä päiväkotiin. Hoidon oli aloittanut 1,5v. ja siitä lähtien kaikki oli sujunut aivan loistavasti.
Nyt saatetaan jo alku viikosta kysyä, että milloin on vapaapäivä. Pitkä odotus siis viikonloppuun. Iloisena kuitenkin aina lähtee ja mukavaa on ollut.
Itse olen tosiaan myös päiväkodissa ja tosiaan toisille tuleminen on välillä todella vaikeaa. Usein itku kuitenkin loppuu melkein heti vanhemman lähdettyä.
Vanhempana tuntuu kurjalle. Voi kun meillä olisi enemmän noita vapaita. Onneksi kuitenkin tiedän, että kaikki on hyvin hoidossa. =)
Sini
17.1.2013 at 21:00Joo tuntuu olevan ailahtelevaisia mieliä näillä pienillä. Eevin kavereistakin muutama on lopettanut harrastuksen kesken ihan yhtäkkiä, ei vaan halunnut enää mennä.
Meillä Eevillä ei koskaan aikaisemmin ole ollut mitään vaikeuksia jäämisen kanssa ja siksi varmaan tämä uusi vaihe olikin itselle niin ihmeellinen juttu. Onneksi täällä on viisaita ihmisiä antamassa mulle vertaistukea!
Kiitos kaikille!
Seija
18.1.2013 at 06:35Hei! Kiitos, kun otit tämän asian esille. Mielenkiintoista oli lukea myös tähän postaukseen tulleita kommentteja. Meillä on yksi lapsi 4-vuotias poika (nyt keväällä täyttää 5v.), joka on aina ollut innokas ja reipas harrastusten ja päiväkodin suhteen. Harrastuksiin meno sujuu edelleen hyvin, mutta päiväkodissa olemiseen ja yökyläilyihin mummolaan on tullut juuri noita edelläkuvaillun kaltaisia ongelmia eli ei halua yökylään, tulee äitiä ihan kamala ikävä, laskee, kuinka monta yötä on siihen, kun päiväkodista on taas lomaa (teen 4-päiväistä työviikkoa)jne. Lisäksi on nyt ihan kuukauden sisään alkanut nähdä painajaisia. Yleensäkin tuntuu, että on todella kiinni minussa eli esim. johonkin jumppaan lähtö on vaikeaa, kun saattaa alkaa itkemään sitä, että kuinka kauan olen poissa. En ollut itse tietoinen siitä, mitä tuossa yllä kirjoitetiin eli että tässä iässä aletaan pelätä äidin kuolemaa ja siksi ei haluta olla poissa äidin luota. Meillä poika ei ole vielä oikein kysellyt kuolemasta mitään eikä olla aiheesta juuri puhuttu, joten en ole ajatellut asiaa tuolta kantilta.Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta!
Saara, Björn ja Joas
23.1.2013 at 13:16Joaksella oli viime kesänä pari viikkoa Eelin syntymän jälkeen myös kamala eroahdistus. Tilanne oli meille ihan uusi, sillä vauvana Joas ei koskaan roikkunut äidissä/isässä kiinni, vaan meni aina iloisesti vieraidenkin mukaan. Meillä auttoi se, ettei pakotettu Joasta tarhaan, vaan tämä sai olla mun ja Eelin kanssa kotona. Miehen oli tosin pakko käydä töissä ja siitä tuli aina kamala itku aamuisin ja Joas itki surkeana isin perään n.10 minuuttia joka päivä. Sitten tarha menikin kiinni kolmeksi viikoksi ja kesäloman jälkeen kaikki sujui taas hienosti 🙂