Ota kiinni jos saat!

– ”Ota kiinni jos saat! Ota kiinni jos saat!”
Eevi lauleskelee ja pinkaisee karkuun minkä jaloistaan pääsee.
– ”Aatu, tuu jo! Mennään kastelemaan varpaat!”

Sinne ne viipottavat kohti ranaa, mun pienet. Mun päässä soi Sallan ja Miron matka maailmanympäri, tuo ihanan rasittava radiossa soiva renkutus, josta olen itseasialla alkanut jo tykkäämäänkin. Ja mä mietin…

Jotenkin tuo hetki saa mut pysähtymään. Nuo sanat, mun pienet lapset, jotka juoksevat karkuun. Kaikki on kuin yhtä suurta vertauskuvaa, sinne ne menee, niin kuin nämä vuodetkin. Ajatus tuosta kaikesta ahdistaa, kauanko mä saan ne kiinni?

Musta tuntuu niin kuin me elettäisiin viimeistä kesää. Kuulostaa ihan kamalalta ja eihän se tietenkään niin ole, mutta viimeinen kesä tällaisena mihin mä olen kaksi vuotta tottunut, kotiäitinä. En tiedä miksi musta tuntuu niin vaikealta luopua tästä kaikesta. Koitan ajatella järkevästi ja muistuttaa itseäni, että se arki alkaa rullaamaan ihan hyvin sitten syksylläkin. Jotenkin kaikki tuntuu nyt vaan niin lopulliselta. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen löytänyt sisäisen kotiäitini tässä vasta toisen lapsen jälkeen ja nytkö tämä jo loppuu? Olen itsekin yllättynyt kuinka ”ei kotiäiti-tyypille” nämä kuluneet kaksi vuotta ovat olleet rehellisesti sanottuna elämäni parasta aikaa. Kuinka sitä on löytänyt itsestään aivan uuden puolen. Kuinka tänä aikana on kokenut paljon myös epäonnistumisia äitinä, mutta sitäkin enemmän niitä ihania hetkiä. Oppinut ihmisenä valtavasti, löytänyt voimavaroja silloinkin kun on luullut, ettei niitä ole. Saanut suurta iloa ihan pienistäkin asioista. Viettänyt päivät näiden kahden mahtavan tyypin kanssa eikä kertaakaan katunut kotona olemistaan.

Rannalle saapuu joukko iloisia nuoria. Tytöt tietysti kikattavat ja pojat machoilevat. He odottavat kesää, tuota elämän parasta aikaa. Aatu hiipii lähemmäs yhtä tytöistä, kääntyy ja kipittääkin nauraen takaisin mun luokse. Tyttö naurahtaa ja luo muhun hymyilevän katseen, ehkä hän näkee itsensä tässä 10 vuoden päästä. Mun tekisi mieli mennä tytön luokse ja sanoa ” Sitten kun sä olet tässä sun lastesi kanssa niin muista nauttia, nauti ihan jokaisesta päivästä! Nauti myös siitä kun oot väsynyt ja lapset kiukuttelee ja tiskikone odottaa vielä tyhjääjäänsä. Nauti kun saat nähdä kaiken ensimmäistä kertaa, nauti kun koet ne toisen kanssa yhtä ihmeellisinä uudestaan. Nauti imetyksestä ja jos ei se onnistu niin nauti sylittelystä. Nauti vielä enemmän kun huomaat, että monen vuoden jälkeen olet isommallekin edelleen yhtä tärkeä ja hän käpertyy kainaloosi. Nauti tylsistä sadepäivistä sisällä, nauti siitä kun sateen jälkeen lapset löytävät lätäköt. Nauti myös kun peset tämän jälkeen kaksi koneellista pyykkiä ja imuroit eteistä hiekasta. Nauti kun valvot yömyöhään etsiessäsi reseptejä syntymäpäiväjuhlille, nauti kun näet lapsesi ilmeen tehtyäsi omasta mielestäsi täysin epäonnistuneen täytekakun, sillä se on hänen mielestään kaunis ja juuri sellainen kun hän oli toivonutkin. Nauti jokaisesta puhalletusta kynttilästä, sillä koskaan niitä ei tule olemaa yhtä vähän.

No enhän mä tietenkään noin sano, kuulostaisin ihan hullulta. Tyydyn vain hymyilemään tytölle takaisin ja uskon, että joskus hän tulee vielä itse ymmärtämään kaiken tuon.

Mieleeni palaa muistot nuoruudesta. Muistan hyvin tuon tunteen ja vähän samanlainen olo mulla on nyt. Kesä ole se mitä odotettiin. Kesän alussa kuitenkin samalla oli ilmassa jo tiettyä haikeutta, sillä sitä mietti, että kohta tämä jo loppuu. Silloin oli suunnitelmat; festarit, juhannut ja mökkireissut. Nyt on huvipuistot, muumimaa ja uimaretket. Silloin pakattiin siiderit, teltat ja tupakat. Nyt pakkaan pillimehut, keksit ja kellukkeet. Ja ihan yhtä innoissani edelleen.

Silloin oli vapaus, kesä oli ihmeellistä aikaa ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Ehkä se ajatus vapauden menettämisestä oli se mikä ahdisti jo etukäteen. Vähän kuin nytkin. Kahden kotona vietetyn vuoden aikana on ehtinyt tottua tähän vapauteen. Me voidaan tehdä ihan mitä me halutaan, milloin halutaan. Voidaan herätä aamulla ja päättää millainen päivä tänään tulee olemaan. Aika mahtavaa!

Alan kuulostamaan mielessäni  itse ihan tekopyhältä. Mentaalisaarnaan nyt tuolle tytölle hetkeen tarttumisesta ja samalla itse kulutan kallisarvoista kotiäitiyttäni murehtimalla kuinka kohta tämä loppuu. Eihän tästä lopu muuta kuin sana koti, äitiys ei häviä mihinkään! Jokainen päivä voi edelleen olla seikkailu jos sellaiseksi sen tekee ja päätän aloittaa nyt heti.

– ”Odottakaa! Äitikin tulee!”
– ”Ota kiinni jos saat!”

Ja sitten heitä juoksi kolme rantaan….