Joskus lähelle on vain vaikea nähdä

Ilta-auringossa rannalla. On lämmintä, lapset nauttivat peuhatessaan rantavedessä. Sattumoisin samaan aikaan vähän matkan päässä olevalla lavalla esittää laulaja kotimaisia radiohittejä ja musiikki kantautuu vettä pitkin korviini, hiukan vaimeana, pehmeänä. Poskilla tuntuu auringonsäteet, varpaisiin tarttuu hiekka, ympärillä on iloisia ihmisiä. On taas sellainen hetki, jonka ei toivoisi koskaan päättyvän.

Musiikista ja kesäillasta tulee mieleen oma nuoruus.
Muistatteko ne kesäillat (yöt) kun pidettiin hauskaa ystävien kanssa,
kyhjötettiin joskus jonkun pojan kainalossakin, musiikki pauhasi jossain
kauempana ja olo oli niin onnellinen. Tunnettiin elävämme vain tässä ja
nyt. Ja oli niin hyvä olla, että melkein mahaan sattui. Muistan
elävästi kuinka silloin joskus nuorena yhden pojan kanssa en malttanut
nukahtaa ollenkaan, koska olin niin onnellinen. Aamuyön hetkissä oli
jotain kummallista taikaa, jotain mikä ei ollut näkyvissä päivänvalossa.
Enpä silloin osannut aavistaa, että tuo sama poika olisi joskus lasteni isä ja suurin rakkauteni. Hah,
edelleen hän huokailee kun minä halusin aina puhua kaikista asioista
yöllä sängyssä, ihmettelee että miksei niistä voi puhua ”ihmisten
aikaan”. No ei tietenkään voi, parhaat jututhan tulee yöllä! 😀

Vaikka sitä monesti ajattelee, että pitäisi elää tässä ja nyt ja nauttia
tästä kaikestä, mutta myönnän sen olevan välillä myös kovin vaikeaakin.
Kun on niin arkiintunut. Tuohan ei edes taida olla oikea sana,
mutta siltä sitä välillä tuntuu. Tuskin kenenkään elämä on yhtä
ruusuilla tanssimista ja vaikka täällä tulee jaettua yleensä niitä
iloisia juttuja niin ihan samanlaista arkea kuitenkin mekin elämme,
samoja haasteita ja huonoja hetkiä kuin muillakin. Sitten tulee myös
niitä hetkiä, jolloin kokee jotain tärkeää ja saatan kirjoitella
tännekin ajatuksia ylös. Itseäkin välillä hämää kuinka sitä ei tule
jaettua niitä huonompia hetkiään, ei sillä että tietentahtoen
pimittäisin niitä, vaan usein mukavista asioista on mukavempi
kirjoittaa. Ja niistä hetkistä kun itse oivaltaa jotain, jotain mikä voi
monille olla ihan itsestäänselvyyskin. Jotain, mikä pistää miettimään,
jotain mikä jättää jäljen. Usein luen vanhoja pohdiskelujani täältä
myöhemminkin ja varsinkin joskus huonon päivän jälkeen on mukava palata
muistoihin niistä hyvistä hetkistä, saattaa asiat taas oikeisiin
mittasuhteisiin.

Myönnän, että ihanneihmiseni osaisi aina elää tässä ja nyt. Kuin ei huomista olisikaan. Äitinä se on ainakin monesti mahdotonta. Usein sitä miettii tekemättömiä asioita, suunnittelee tulevaisuutta, murehtii jotain, haaveilee omasta-ajasta, ajattelee ”sitten kun”
. Itse huomaan ainakin päivän mittaa miettiväni niin monia asioita
laidasta laitaan ja harvemmin se pää on ihan tyhjä ajatuksista. Joskus
huomaan pohtivani kaikkea niin, että meinaan missata elämän. Joskus sitä
toivoo, että päähänkin olisi se on-off nappula. Ja joskus sitä sitten
istuu ilta-auringossa rannalla katsellen lapsiaan ja huomaa, ettei
oikeasti mieti mitään. On vain onnellinen siitä mitä on elämältä saanut,
tällä kertaa niin, että ihan melkein sydämeen sattuu.

Joskus lähelle on vain vaikea nähdä.

Rantakuviin pääsi myös ihanaakin ihanempi MiMan ohut haipeitto (saatu) sekä Aatun nykyinen lempparihattu (MiMa-merkkinen sekin) ja ostettu My Little Squaresta.