Kesäloman mittainen kotiäitiys

Äsken oli vielä kokonainen vuosi, sitten ihanan pitkä kesä ja nyt jäljellä on enää kesäloman mittainen kotiäitiys. Muistan edelleen sen tunteen kun viime vuonna hain hoitovapaata lisää vuoden. Se tunne oli ihan mahtava, kokonainen vuosi kotona! Niin pitkä aika!

Jälkeen päin ajateltuna aika tuntuukin kovin lyhyeltä. Mitä on yksi vuosi koko loppuelämässämme? Vain murto-osa. En aluksi tiennyt oikein olenko kotiäitityyppiä, joten hain ensimmäisen kerran hoitovapaata vain hyvin kyhyen pätkän. Melko pian tuli kuitenkin selväksi, että en mitenkään kykenisi vielä luopumaan tästä kaikesta, olinhan vasta löytänyt sen oikean moodin.

Aikaa ennen lapsia ihmettelin, miten joku jaksaa olla kotona lasten kanssa useamman vuoden. Eikö sitä tule hulluksi, sehän on niin tylsää? No hulluksi tässä on kieltämättä tullut varmastikin monta kertaa, mutta tylsää? Ehei!

Itse olin Eevin jälkeen vielä niin ”suorittaja”. Olin elämänvaiheessa, jossa halusin olla äiti, mutta en halunnut hypätä kelkasta. Pelkäsin, että mikäli olen liian kauan poissa työelämästä, minut unohdetaan. Tilanne oli tietysti eri myös silloin, sillä minulla ei ollut vakituista työpaikkaa. Ahdisti enkä osannut nauttia kotona olemisestakaan niin hyvin. Mietin koko ajan mitä tulevaisuus toisi tullessaan enkä osannut elää siinä hetkessä.

Silloin oli toki myös paljon nuorempi kuin nyt ja ajattelin elämästäkin hiukan erilailla. Ajattelin, että ollakseni jotain, minulla täytyisi olla muutakin kuin äiti. Etten olisi minä, jos en olisi jotain muutakin. Oli kiire elämään sitä omaa elämää, vaikka se olisi ollut käsillä siinä ja nyt, siellä kotonakin. Silloin vuosi kuulosti ikuisuudelta eikä minulle edes selvinnyt, mitä se jotain oli, mitä niin kovasti halusin olla.

Nyt tiedän olevani enemmän kuin jotain. Olen joillekin kaikki kaikessa.

Ehkä nämä kaikki ovat asioita, jotka on täytynyt käydä läpi nähdäkseen paremmin. Ajattelen, että kaikki kokemamme asiat muokkaavat meistä ihmisiä joita olemme nyt ja tekevät meistä ainakin toivottavasti parempia sellaisia. Jokaisesta omalla tavallaan. Tapahtumien syyt saattavat selvitä  vasta vuosien jälkeen, mutta kaikesta jää jälki. Yhdessä niistä rakentuu palapeli elämästämme ja itse voimme vaikuttaa luovutammeko, koska palat ovat liian sekaisin vai koitammeko rakentaa niistä jotain hyvää ja kaunista.

Palatakseni vielä tuohon kotiäitiyteen, niin tämä kotona vietetty aika on todellakin kasvattanut ja kouluttanut niin minua kuin lapsiakin. En edes tiedä kumpaa enemmän. Ei välttämättä se paras valtti työelämässä noin niin kuin paperilla ainakaan, mutta siinä oikeassa elämässä (siinä mikä merkitsee), ihan korvaamaton. Olen saanut tutustua lapsiini kunnolla. Olen löytänyt itsestänikin aivan uusia puolia. Olen ollut hermoheikko ja väsynyt, mutta samalla nauranut ja iloinnut enemmän kuin koskaan. En varmastikaan koskaan tule ajattelemaan tätä aikaa mitättömänä vaiheena elämässäni vaan aikana, jolloin aika lakkasi olemasta. Se vuosi meni ja siksi niin nopeasti, koska nautin siitä koko sydämestäni.

Eniten tulen kaipaamaan ehdottomasti meidän kiireettömiä aamuja. Niitä kun heräämme milloin heräämme, makoilemme puoli tuntia vielä sängyllä, syömme aamupalaa rauhassa ja kellolla ei ole mitään väliä. Niitä minä rakastan eniten, aamuja kun koko päivä on vielä edessä.

Vaikka tässä näin hehkutan tätä omaa kulunutta kotiäitiyttäni niin edelleen minussa asuu myös se työihminen ja muutaman vuoden tauon jälkeen itseasiassa kaipaankin jo sinne. Olo on haikea, mutta samalla olen myös innoissani. Kaipaan uudenlaisia haasteita ja niitä ”aikuisten juttuja”, kaipaan aivojumppaa ja työkavereita. Äitiys tulee aina olemaan se tärkein rooli, mutta olen myös paljon muutakin ja luottavaisin mielin, että näiden kaikkien asioiden yhdistäminen onnistuu. Aikansa kutakin ja vaikka syksy on näkynyt pienoisena mörkänä kalenterissani, olen pikku hiljaa siirtynyt siitä luopumisen tuskasta eteen päin ja kohti uudenlaista arkea. Ahdistaa ja jännittää yhtäaikaa, vähän kuin hyppy turvalliseen tuntemattomaan.

Kohta mennään!