”Life isn’t about waiting for the storm to pass, it’s about learning how to dance in the rain.”

Tuossa mietelause, jonka voisin hyvin laittaa seinälleni! Lapset sen osaavat, tässä hetkessä elämisen. Heille ei ajalla vielä ole merkitystä, he eivät elä elämäänsä eteenpäin suunnitellen, heille huominenkin on hiukan vieras käsite. He nauttivat jokaisesta päivästä, itkevät surusta ja nauravat ilosta ja näyttävät sen koko maailmalle mitään häpeilemättä. He ovat onnellisia ihan vain siitä kun heille antaa aikaa. He eivät vaadi meiltä mahdottomuuksia, eivät moiti meitä turhasta, rakastavat meitä myös silloin kun meillä on huono päivä. Heidän paha mieli kestää muutaman minuutin ja sitten taas naurattaa. He eivät kanna kaunaa kenellekään, he eivät ajattele pahaa muista ihmisistä, heille elämä on vielä ihanan yksinkertaista.

Kuka sanoo, että sen täytyisi muuttua? Ja miksi se sitten muuttuu kun kasvamme isoiksi? Miksi emme enää osaa tanssia sateessa?

Olimme uimassa lasten kanssa eräänä iltana ja rankka sadekuuro yllätti kesken uintireisssun. Olin jo suuntaamassa rantaan, mutta kasvoille putoilevat sadepisarat saivatkin minut pysähtymään ja muistamaan miltä kesäsade tuntuu iholla. Miltä ilma tuoksuu silloin kun sataa. Miltä vesi kuulostaa pisaroiden osuessa sen pintaan. Olin tuon kaiken jo unohtanut ja voi miten olinkaan kaivannut tuota tunnetta! Lapset olivat tietysti innoissaan ja mikäpä siinä, olimmehan uimassa jo muutenkin. Ranta oli lähes autio ja vettä pitkin kiiri vain meidän iloinen naurumme.

Meille tapahtuu jotain kun kasvamme, unohdamme mitä oli olla lapsi. Minusta tuntuu, että samalla unohdamme myös osan itsestämme. Itse ajattelen, että lapsena ihminen on aidoimmillaan, sitten meille tapahtuu jotain..

Tänään lapset leikkivät tunnin verran kaatosateessa. Itse etsin aika nopeasti suojaa katoksesta, mutta heitä ei sade haitannut. Heillä oli hauskaa siitä huolimatta, tai ehjä juuri sen takia. Lapset ovat ihanan sopeutuvaisia, etsivät aina asioista ne parhaat puolet ja hyödyntävät niitä. Keksivät leikkejä ilman lelujakin, päästävät mielikuvituksensa valloilleen ja antavat palaa!

Omien lasten myötä omakin ajatusmaailma on muuttunut. Olen oppinut olemaan onnellinen siitä mitä minulla on ja mitä minä olen saanut aikaan, vaikka kaikkien ihmisten mittapuissa se ei olisi paljoakaan. Se on kuitenkin minulle kaikki se mitä tarvitsen ja mikä tekee minut onnelliseksi. Olen oppinut olemaan suunnittelematta liikaa, vaikka välillä se onkin vaikeaa. Olen myös aidosti iloinen muiden ihmisten saavutuksista ja onnistumisista, toisen onni ei kuitenkaan ole keneltäkään pois ja elämä on ihanan yksinkertaista (kaikkine haasteineenkin) kun saa oikeasti keskittyä vain siihen omaansa.

Blogin pitämisen myötä sitä asettaa itsensä alttiiksi myös arvostelulle ja varsinkin alussa sitä oli paljon herkkänahkaisempi asian suhteen. Vuosien saatossa olen kuitenkin ymmärtänyt, että mikään mitä muut sanovat, ei muuta sitä seikkaa millainen oikeasti olen. Millaisena läheiseni minut tuntevat, millainen tiedän itse olevani. On itse niin hankala arvioida sitä millaisen kuvan lukijat minusta blogin kautta saavat, koska itsehän tunnen itseni ja tänne kirjoitan vain osan elämästäni. Kaikesta huolimatta blogin pitäminen on edelleen minulle mukava harrastus ja tilanne ei siinä suhteessa ole muuttunut alkuajoista miksikään. Aina tulee varmasti olemaan ihmisiä, joiden mielestä toimii väärin teki niin tai näin. Tärkeintä on kuitenkin olla rehellinen itselleen, oli sitten blogia tai ei.

Jos vaikka tanssittaisiin kaikki siellä sateessa seuraavan kerran!