Karkkivärejä

Tämä postaus on hiukan saanut odottaa itseään, joten siinä olevat kuvatkin ovat jo jonkin ajan takaa. Tarkoitus oli kirjoitella tuosta töihin paluusta heti tuoreeltaan, ja muistin tämän aikaisemman postauksen silloisista fiiliksistäni, joten samalla rannalla syksyllä vieraillessamme aloin miettimään mikä on muuttunut, vai onko mikään?

Kotiäiti, siksi minä itseäni vieläkin automaattisesti joskus siteeraan, vaikka kotiäitiaika loppui jo useampi kuukaisi sitten. Jotenkin tuntui, että kotiäiti ei hävinnyt, vaikka työäiti tuli tilalle. Vai pitääkö niitä edes eroitella, äiti kuin äiti.

Kotiäitiys on aina ollut minulle asia, josta olen ollut ylpeä ja suurta iloa olen tuntenut voidessani sanoa ”mä olen lasten kanssa kotona”. Koin aina, että tein jotain hyödyllistä enkä itse ainakaan huomannut ympärilläni vähättelyä ”duunistani” tai sitten en vain halunnut rekisteröidä sitä. Ehkä kaikki on kiinni siitä miten itse asian kokee. Joka tapauksessa minä olin ylpeä itsestäni, että olinkin lopulta kotiäitinä paljon kauemmin kuin mitä aluksi olisin uskonut.

Aikaisemmassa postauksessa tunsin suurta haikeutta siitä, että kaikki loppuu. Oli ehkä hieman dramaattisesti ajateltu, että kaikki, eihän siinä loppunut kuin se kotiäitiys. Muistan kyllä hyvin sen tunteen kuinka  minua ahdisti töihinpaluu, mutta samalla olin siitä tosi innoissani. Töihin palattuani huomasin, että päätös oli kuitenkin minulle oikea ja tunsin olevani pitkästä aikaa jotain muutakin kuin äiti. Vaikka se äitinä oleminenkin tärkeää on. Oli kuitenkin ihana mahtava tunne kun sai taas tehdä niitä ”aikuisten juttuja” ja huomasin, että kotonakin sitä oli ihan erilailla innostunut taas asioista. Ehkä sen vain tietää sisimmässään mikä on oikea ratkaisu, vaikka vähän epäröikin ja meinaa ahdistaa. Olen aina luottanut enemmän sydämen ääneeni kuin järkeen ja kumma kyllä, kaikki on aina lutvuitunut lopulta ihan hyvin.

Olin Eevin kanssa tuolla samalla rannalla alkusyksystä, silloin kun tuntui vielä ihan kesältä, vaikka oli jo syyskuu pitkällä. Hoidonaloituksesta oli kulunut vajaa kuukausi ja katselin häntä tuolla rannalla ja hän näytti ihan yhtä onnelliselta kuin silloin kesälläkin. Ja arvatkaa mitä, niin olin minäkin. Muistelin teidän viisaita kommentteja ja oikeassa olitte. Elämä ei kuitenkaan niin älyttömästi muutu kuin mitä sitä alunperin pelkää, mutta sitä osaa arvostaa enemmän sitä vähäistä aikaa mitä on lasten kanssa työpäivän jälkeen. Itse tein lyhennettyä työviikkoa ja hoitopäiviä lapsille on tullut n 3 kpl viikossa, joten kyllä sitä aikaakin edelleen löytyy. Vuoden alusta aloin tehdä täyttä työaikaa ja hoitopäiviä tuli sen myötä hiukan enemmän.

Töihinpaluun lähestyessä aloin saamaan ”surutyötäni” valmiiksi ja lopulta odotin jo innolla esimmäistä työpäivääni. Mitä lähemmäksi syyskuun eka tuli, sitä varmempi olin, että päätös oli oikea.

Varsinainen hoidon aloitus sujui todella hyvin. Olin jo varautunutkin siihen, että Aatulla saattaisi alussa olla hieman vaikeuksia hoitopaikkaan jäämisessä ja viikon verran ehkä itkeskeltiin äitiä, mutta tosi nopeasti hän lopulta hoitoelämään tottui. Uskon, että Eevin läsnäololla oli myös suuri vaikutus, hänellä oli varmasti turvallisempi olo kun siskokin oli samassa paikassa. Lapset ovat meillä perhepäivähoitajalla ja olen todennut sen oikein hyväksi hoitomuodoksi meille, varahoitopaikka on kyllä sitten päiväkodissa ja sielläkin lapset ovat viihtyneet vallan mainiosti. Itsestä on jotenkin niin kiva huomata, että lapset menevät oikeasti todella mieluusti tuonne hoitoon, joka aamu avaavat ilosena oven ja toivottavat minulle hyvää työpäivää pusujen kera. Ja sitten yhtä iloisina he ovat minua vastassa päivän päätteeksi, joskus eivät malttaisi lähteä kotiinkaan hyvien leikkien ollessa kesken.

Itsestä tuntuu, että varsinkin nyt kun on töissä, se aika menee vielä nopeampaa. Täällä odotellaankin eskarilappuja täyteltäväksi, siis ESKARI!! Apua, missä välissä mun tytöstä tuli noin iso?

Muistelen, että viime syksynä teistä lukijoista aika moni oli samassa tilanteessa kanssani, palaamassa työelämään kotiäitivuosien jälkeen, ja olisi tosi kiva kuulla miten teillä muilla kaikki lähti sitten sujumaan! Oliko jotain haasteita vai menikö kaikki heti ihan hyvin? Meillä suurin haaste on edelleen se herääminen aamulla, niin lapsilla kuin minulla itsellänikin 🙂 Siitä kun aina selvitään, niin sitten sujuukin hyvin…

Mukavaa viikonloppua!