KAKSISTAAN

Tosi vähän tulee vietettyä aikaa vain toisen lapsen kanssa. Liian vähän. Yleensä oleme aika tiivis kokoonpano ja kuljemme joka paikassa yhdessä. Jännä huomata kuinka erilaisia lapset ovatkaan silloin kun niiden kanssa on ihan kahdestaan.

Ensinnäkin, he leikkivät, ihan yksin. Ja joskus jopa todella pitkiäkin aikoja sitä samaa leikkiä. Mikä kumma siinä on, että sitten kun niitä on kaksi niin leikkiminen on aivan erilaista. Se on leluista kinastelemista, milloin mistäkin suuttumista tai älytöntä riehumista. Joskus sattuu kyllä sellainenkin ihme, että nämä kaksi leikkivät ihan nätisti keskenään, mutta yleensä se loppuu aika lyhyeen kun leikkijät eivät ole jostakin asiasta samaa mieltä. Olen ihmetellyt, että jos yksin leikit sujuvat hyvin, niin mikseivät he leiki yksin vaikka heitä olisikin kaksi?!

Jännä huomata kuinka erilaisia lapset ovatkaan kun heidän kanssaan on kaksin. Paljon rauhallisempia nyt ainakin ja yleensä heitä ei tarvitse juuri koskaan olla kieltämässä. Ehkä se kiukutteluja uhma onkin osittain sitä huomionhakemista. Talo on toisaalta kyllä oudon hiljainen vain yhden lapsen kanssa, kaipa sitä on jo niin tottunut tähän ainaiseen meteliin, ettei enää muista edes mitä se hiljaisuus olikaan.

Vaikka sisarukset ovat todella tärkeitä toisilleen ja selkeästi myös kaipaavat toista kun hän ei ole paikalla, tekee heille kyllä hyvääkin saada välillä olla ihan yksin. Nauttia yksin vanhemmistaan, tai edes vain toisesta ja siitä kaikesta huomiosta. Saada tehdä juttuja mitä juuri hän haluaa, istua yksin sylissä ja lukea kirjaa jonka juuri hän on valinnut. Puhua asioista, joista muuten ei tulisi puhuttua.

Aina sitä ei muista, että itsenä lisäksi myös se lapsi tarvitsisi omaa aikaa. Kun illalla ajattelet, että pääset käymään rauhassa ruokakaupassa kerrankin ihan yksin, on tietysti jompi kumpi tai molemmat kinuamassa mukaan. Ja kuinka se silloin ärsyttää, kun haluaisit mennä yksin, olla edes hetken aikaa rauhassa. Ei sitä silloin tule miettineeksi, että lapsikin ehkä halaisi olla yksin, juuri sinun kanssasi. Äkkiä sen kuitenkin huomaa, kuinka tärkeästä jutusta noinkin pienessä asiassa voi olla kyse kun näkee sen loisteen toisen kasvoilla vastatessasi ”No tuu nyt sitten!”

Kumpparit väärissä jaloissa, rinta rottingilla ja hymy kasvoilla hän kapuaa autoon ja ilmoittaa olevansa äidin kauppa-apulainen. Isoja pieniä juttuja.

Vaikka lapsiperheen arki on monesti melkoista kiirettä ja hässäkkää, olisi tärkeä muistaa järjestää myös sitä kahdenkeskistä aikaa jokaisen lapsen kanssa erikseen. Ja kuten olen huomannut, sen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Hetki sieltä ja toinen täältä tekee jo ihmeitä.

Mites te muut, oletteko huomaneet saman? Vietättekö usein aikaa vain yhden lapsen kanssa ja miten saatte ajan riittämään kaikille?