Taas yksi näitä päiviä. Jokin ihme uhmakas,
kiukutteleva ja vastaanvänkäävä muukalainen on muuttanut meille ja
piilottanut sen tutun tyttöni jonnekin. Mikähän vaihe nyt taas on
menossa? Välillä tuntee olevansa ihan hukassa missä milloinkin
mennään ja mitähän seuraavaksi on luvassa. Munhan piti osata nää
hommat…
kiukutteleva ja vastaanvänkäävä muukalainen on muuttanut meille ja
piilottanut sen tutun tyttöni jonnekin. Mikähän vaihe nyt taas on
menossa? Välillä tuntee olevansa ihan hukassa missä milloinkin
mennään ja mitähän seuraavaksi on luvassa. Munhan piti osata nää
hommat…
Katselen ympärilleni ja silmäni nauliintuvat
keittiön pöydällä oleviin askartelutarvikkeisiin, lastenhuoneen
lattialla lojuviin Littlest Pets shoppeihin ja yksinäiseen hanskaan,
joka on melkein löytänyt tiensä lipastoon saakka. Ai niin
ja tyttöön, joka keskittyneesti katsoo youtubesta jotain Robinin
suosikkivideotaan eikä ota kuuleviin korviinsa pyyntöä siivota jälkensä.
Pienempi tekee kaikkensa häiritäkseen isosiskoaan ja kuulen itseni jo
kysyvän huutaen, että ONKO TEIDÄN AINA PAKKO TAPELLA???
keittiön pöydällä oleviin askartelutarvikkeisiin, lastenhuoneen
lattialla lojuviin Littlest Pets shoppeihin ja yksinäiseen hanskaan,
joka on melkein löytänyt tiensä lipastoon saakka. Ai niin
ja tyttöön, joka keskittyneesti katsoo youtubesta jotain Robinin
suosikkivideotaan eikä ota kuuleviin korviinsa pyyntöä siivota jälkensä.
Pienempi tekee kaikkensa häiritäkseen isosiskoaan ja kuulen itseni jo
kysyvän huutaen, että ONKO TEIDÄN AINA PAKKO TAPELLA???
En kait koskaan luvannut itselleni, etten ikinä
huutaisi lapsilleni. Oman tempperamenttini tuntien olen varmaan alusta
asti sisäistänyt, ettei sellainen lupaus tulisi ikinä onnistumaan.
Tiedän kyllä, ettei siitä varmasti mitään apua ole,
mutta välillä tuntuu, ettei tavalliseen puheeseen kukaan reagoi
mitenkään. Kuitenkin näistäkin äideistä olen lukenut tai ainakin kuullut
huhuja, on siis sellaisia äitejä jotka ainakin sanovat, etteivät
koskaan korota ääntään lapsilleen. Ja mä mietin aina,
että miten hitossa he sen tekevät? Ettei koskaan mene hermot, ettei
koskaan desibelit nouse vaan osaavat aina ajatella järkevästi. Ja miksen
mä osaa?
huutaisi lapsilleni. Oman tempperamenttini tuntien olen varmaan alusta
asti sisäistänyt, ettei sellainen lupaus tulisi ikinä onnistumaan.
Tiedän kyllä, ettei siitä varmasti mitään apua ole,
mutta välillä tuntuu, ettei tavalliseen puheeseen kukaan reagoi
mitenkään. Kuitenkin näistäkin äideistä olen lukenut tai ainakin kuullut
huhuja, on siis sellaisia äitejä jotka ainakin sanovat, etteivät
koskaan korota ääntään lapsilleen. Ja mä mietin aina,
että miten hitossa he sen tekevät? Ettei koskaan mene hermot, ettei
koskaan desibelit nouse vaan osaavat aina ajatella järkevästi. Ja miksen
mä osaa?
Mietin, että olisko sitä pitänyt sittenkin lukea
joku kasvatusopas joskus? Olisiko musta tullut viisaampi ja parempi
äiti? Olen aina mennyt vähän virran mukana, koittanut ratkoa tilanteita
sitä mukaan kun niitä tulee eteen ja ajatellut,
että kyllä mä pärjään. Mitä jos kaikki onkin ollut vain lastenleikkiä
tähän saakka? Mitä jos nyt vasta alkaakin ne todelliset haasteet ja mä
en enää osaakaan? Sen ainakin olen huomannut, että mitä vanhemmaksi nuo
tyypit kasvaa, sitä enemmän joutuu itsekin
miettimään, että mitähän tässä nyt heidän kanssaan tekisi.
joku kasvatusopas joskus? Olisiko musta tullut viisaampi ja parempi
äiti? Olen aina mennyt vähän virran mukana, koittanut ratkoa tilanteita
sitä mukaan kun niitä tulee eteen ja ajatellut,
että kyllä mä pärjään. Mitä jos kaikki onkin ollut vain lastenleikkiä
tähän saakka? Mitä jos nyt vasta alkaakin ne todelliset haasteet ja mä
en enää osaakaan? Sen ainakin olen huomannut, että mitä vanhemmaksi nuo
tyypit kasvaa, sitä enemmän joutuu itsekin
miettimään, että mitähän tässä nyt heidän kanssaan tekisi.
Olen todennut, että pikkulapset ovat helppoja.
Niiden kiukkuun, itkuun, pahaan mieleen ja muuhun poikkeavaan käytökseen
on yleensä joku helposti pääteltävissä oleva syy. Nyt huomaan olevani
äitinä ihan uudenlaisessa tilanteessa. Tilanteessa,
jossa auktoriteetteja kyseenalaistetaan, länkytetään vastaan puheissa,
ei meinatakaan tehdä sitä mitä pyydetään ja kokeillaan niitä rajoja ihan
uudella tavalla. Ja mun pitäisi nyt jostain löytää sitä
kärsivällisyyttä, pitäisi osata sanoa ne oikeat asiat. Pitäisi
pystyä näkemään se mun pieni tyttö tuon kaiken uhman takana. Mun
pitäisi ymmärtää, kuunnella sitä mitä ei sanota eikä keskittyä siihen
mitä sanotaan vaan ärsyttääkseen äitiä.
Niiden kiukkuun, itkuun, pahaan mieleen ja muuhun poikkeavaan käytökseen
on yleensä joku helposti pääteltävissä oleva syy. Nyt huomaan olevani
äitinä ihan uudenlaisessa tilanteessa. Tilanteessa,
jossa auktoriteetteja kyseenalaistetaan, länkytetään vastaan puheissa,
ei meinatakaan tehdä sitä mitä pyydetään ja kokeillaan niitä rajoja ihan
uudella tavalla. Ja mun pitäisi nyt jostain löytää sitä
kärsivällisyyttä, pitäisi osata sanoa ne oikeat asiat. Pitäisi
pystyä näkemään se mun pieni tyttö tuon kaiken uhman takana. Mun
pitäisi ymmärtää, kuunnella sitä mitä ei sanota eikä keskittyä siihen
mitä sanotaan vaan ärsyttääkseen äitiä.
Kai tuo tuleva koulun aloitus jännittää. Niin mua
kuin häntä. Ollaan vaiheessa, jossa pitäisi harjoitella sitä
itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja vastuunkantoa. Samalla minun pitäisi
osata löysätä hihnaa ja antaa hänen tehdä noita kaikkia.
Molempia pelottaa kuinka nämä jutut lähtee sujumaan. Mä kun kuitenkin
haluaisin pitää hänet siinä suojassa lähes hipaisun päässä…
kuin häntä. Ollaan vaiheessa, jossa pitäisi harjoitella sitä
itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja vastuunkantoa. Samalla minun pitäisi
osata löysätä hihnaa ja antaa hänen tehdä noita kaikkia.
Molempia pelottaa kuinka nämä jutut lähtee sujumaan. Mä kun kuitenkin
haluaisin pitää hänet siinä suojassa lähes hipaisun päässä…
Huomaan kuinka ärsytyskynnykseni nousee kun mitään ei tapahdu mun lukuisista pyynnöistä huolimatta.
– ”AINA VAANKO NE LELUT ON KERÄÄMÄTTÄ? PITÄÄKÖ AINA SANOA SATA KERTAA SAMASTA ASIASTA? NYT VÄHÄN ÄKKIÄ KERÄÄMÄÄN NE LELUT!”
– SÄ OOT KYLLÄ MAAILMAN TYPERIN ÄITI! SÄ OOT SIIS KAIKISTA TYPERIN ÄITI MITÄ MULLA ON IKINÄ OLLUT!!”
Ja PAM! Ovi pamahtaa kiinni.
Niin, maailman typerin äiti. Yes, that´s me! Vaikka
mä tiedän, että tuo on kiukkupuhetta, niin aina tommosen kuuleminen saa
jotain liikahtamaan tuolla sisällä. Olisinhan mä mielelläni vaikka
maailman kivoin äiti (mitä mä kyllä useimpina
päivinä kuulemma olenkin), se hyvä tyyppi ja joku muu kuin typerä
tyyppi, joka käskee tekemään typeriä asioita ja keksii typeriä sääntöjä.
Miten typerää! Miten helppoa olisi jos tämä pikkutyttöni ymmärtäisi,
että mun on pakko asettaa rajoja. Ja ne rajat on
tehty rakkaudesta. Miten sitä selittäisi, että rakkaus ei aina ole vain kaikkia kivoja asioita ja, että äiti yrittää nähdä sen isomman kuvan kaikessa.
mä tiedän, että tuo on kiukkupuhetta, niin aina tommosen kuuleminen saa
jotain liikahtamaan tuolla sisällä. Olisinhan mä mielelläni vaikka
maailman kivoin äiti (mitä mä kyllä useimpina
päivinä kuulemma olenkin), se hyvä tyyppi ja joku muu kuin typerä
tyyppi, joka käskee tekemään typeriä asioita ja keksii typeriä sääntöjä.
Miten typerää! Miten helppoa olisi jos tämä pikkutyttöni ymmärtäisi,
että mun on pakko asettaa rajoja. Ja ne rajat on
tehty rakkaudesta. Miten sitä selittäisi, että rakkaus ei aina ole vain kaikkia kivoja asioita ja, että äiti yrittää nähdä sen isomman kuvan kaikessa.
Loppuilta menee molempien mököttäessä ja
mulkoillessa kulmakarvojen alta. Tiedän, että meidän riidat ei koskaan
kauaa kestä, mutta vielä vähän aikaa tarvitaan. Koittaa
nukkumaanmenoaika ja menen peittelemään häntä. Tuossa vaiheessa suuret
silmät katsovat minua, peitto on vedetty melkein korviin saakka ja hän
näyttää surulliselta. Mä tiedän, etten voi noille silmille mitään, enkä
voi mennä nukkumaan ilman, että me ollaan sovittu.
mulkoillessa kulmakarvojen alta. Tiedän, että meidän riidat ei koskaan
kauaa kestä, mutta vielä vähän aikaa tarvitaan. Koittaa
nukkumaanmenoaika ja menen peittelemään häntä. Tuossa vaiheessa suuret
silmät katsovat minua, peitto on vedetty melkein korviin saakka ja hän
näyttää surulliselta. Mä tiedän, etten voi noille silmille mitään, enkä
voi mennä nukkumaan ilman, että me ollaan sovittu.
– ”Tiedäthän sä, että äiti rakastaa sua aina. Sä
oot mun ensimmäinen vauva ja mä rakastan sua niin valtavasti. Vaikka sä
sanoisit mulle mitä niin sä et ikinä voi muuttaa sitä asiaa. Ja vaikka
mä sanoisin sulle mitä, niin sun ei saa ikinä
unohtaa sitä. Me ollaan aina me, vaikka mitä tulisi.”
oot mun ensimmäinen vauva ja mä rakastan sua niin valtavasti. Vaikka sä
sanoisit mulle mitä niin sä et ikinä voi muuttaa sitä asiaa. Ja vaikka
mä sanoisin sulle mitä, niin sun ei saa ikinä
unohtaa sitä. Me ollaan aina me, vaikka mitä tulisi.”
– ” Äiti, kun sä sanot mulle noin, niin mun silmät vähän kostuu..Anteeks, että mä sanoin sua maailman typeräksi äitiksi”
– ”Niin munkin ja anteeks, että mä huusin sulle”
Ja pyyhin kyyneleen hänen poskeltaan ja samalla
pyyhkäisen omat hihansuuhuni. Mä oon ehkä välillä maailman typerin äiti.
Oon kuitenkin paljon muutakin. Oon maailman onnellisin äiti, maailman
kiitollisin äiti, välillä varmasti maailman väsynein
äiti ja maailman heikkohermoisin äiti. Välillä edelleen ihan hukassa, välillä teen virheitä ja myöhemmin koitan oppia niistä.
Aina kuitenkin äiti, joka yrittää parhaansa ja aina äiti, joka rakastaa vaikka vaikka maailman typerimmäksi kutsuttaisiinkin.
(Kuvia ei oikein tekstiin liittyen ollut, joten tässä muutama kuva meidän lomareissulta vielä)
Hanna
4.4.2015 at 16:12Kuulostaa niin tutulle 😀 taitaa olla joku 5-6-7 vuotiaiden tyttöjen vaihe. Meilläkin mesotaan välillä kuin mikäkin teini, äiti myös! Tsempit meille!
Sini
6.4.2015 at 19:44Ilmeisesti, onneksi me ei olla siis ainoita!
titti
4.4.2015 at 16:51Oi vitsit – kuulostaa niin tutulle! Just eilen ystävän kanssa puhuttiin tästä aiheesta. Mutta kyllähän se niin on, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu 😉
Sini
6.4.2015 at 19:44Mahtuu mahtuu!!
Anonyymi
4.4.2015 at 18:23Kyllä osui ja uppos tämä teksti.Itsellä saman ikänen neiti.niin tuttuja tunteita.silmät kostuivat itselläki tätä lukiessa.kiitos kivasta blogista <3
Sini
6.4.2015 at 19:45Kiitos kivasta kommentista!
Netta//lapsenmielellä
4.4.2015 at 19:00Ja nyt mä pyyhin mun kyyneleitä mun hihaan <3 Ihana teksti!
Sini
6.4.2015 at 19:45<3
Anonyymi
4.4.2015 at 19:19Ihana teksti. Mulla poika joka syntynyt 12/07 eli ekaluokkalainen. Meillä oli viime vuonna eskarin alkaessa just tuollaista. On sillä joku nimikin, koulunaloitusuhma ehkä? 😉 Kyllä se siitä taas tasoittuu aikanaan….
E
Sini
6.4.2015 at 19:45Ai tää on siis ihan yleinen juttu?? No huh, onneksi! Ja ehkä tää tästä helpottaakin??
Anonyymi
4.4.2015 at 19:22Koskettava teksti. Tunnistan itseni siitä. Ja kuinka ihana olikaan viimeinen vuoropuhelu. Mullakin kostuivat silmät <3
-Pautsi
Sini
6.4.2015 at 19:46<3
Pia - Jotain tekemistä
4.4.2015 at 19:57Kaunis kirjoitus ja tutulta kuulostaa kyllä!
Mun mielestä äiti, joka ei koskaan hermostu on kyllä joku urbaani legenda. =D
Mutta olen sitä mieltä, että kyllä äideilläkin on oikeus joskus vähän hermostua ja käyttäytyä typerästi. Kyllä sekin lapselle kertoo, että tuo oikeesti välittää siitä mitä teen, kun noin hermostuu. Kaikki tunteen kuuluu elämään.
Kunhan sitten taas sovitaan ja rakastetaan. <3
Sini
6.4.2015 at 19:47Joo niin mäkin oon ajatellut, mutta aina joskus ainakin netissä törmää näihin "mä en koskaan korota ääntäni" kommentteihin ja mietin, että voiko olla mahdollista?? 😀
Ja ihan oikeassa olet, kyllä sitä joskus saa vähän tulistuakin kun muistaa sitten myös käsitellä asian lapsen kanssa jälkeen päin!
Piipa
4.4.2015 at 20:00Ihana lukea, että muillakin on samanlaista. Mä oon niin ihmetelleyt mihin meidän ihana, rauhallinen eskarilainen on kadonnut, ja tilalle on tullut änkyttävä ja rajoja kokeileva poika. Eskari-ope sanoikin yks päivä, että tämä on sitä kuuluisaa "kuusvuotis-tautia"… 🙂
Sini
6.4.2015 at 19:48Voi kuule, just sama homma täällä! Mutta kiva kuulla, että tää onkin ihan normaalia 🙂
Anonyymi
4.4.2015 at 20:17Oi, olipa ihanan rehellinen juttu! Sitä samaa meillä kaikilla. Ylämäkeä ja alamäkeä. Tulistun itsekin nollasta sataan sekunnissa, mutta samalla tavalla pyydetään anteeksi ja sovitaan asiat ennen nukkumaan menoa.
Itse kuitenkin kunnioitan suuresti vanhempia, jotka asettavat rajat lapsilleen. Vaikka sillä uhalla, että lapsien mielestä on "maailman tylsin äiti ja kaikilla muilla on paljon vapaampaa kuin meillä". Uskon ja toivon, että lapsetkin jonain päivänä tajuavat, että rajat on ollut nimenomaan rakkaudesta, ei siitä, että vanhemmat haluavat olla ilkeitä;)
Jatketaan siis samaan malliin!
Tsemiä, huomenna on taas parempi päivä;)
-Mia
Sini
6.4.2015 at 19:51Samaa mieltä kanssasi! Meillä on aika tiukat rajat tietyissä jutuissa esim käytöstavat ja ruokailu ja just semmonen toisten huomioon ottaminen, anteeksipyytäminen jne. En mä osaisi ajatella, että sitten isompanakaan kumpikaan noista saisi huidella missä sattuu ja tehdä mitä lystää, eli varmasti teininä just tuommoinen "oot niin tylsä" on usein kuultua meillä 😀
Anonyymi
4.4.2015 at 20:45Miten voi sattua aivan samat fiilikset oman lähes samanikäisen tyttöni kanssa!! Itku tuli kun luin tätä ja tuntui todella lohdulliselta kun jollain samat taistelut ja ristiriitaiset tunteet sekä äidillä että tyttärellä..kiitos tästä ihanasta kirjoituksesta! -sinellen-
Sini
6.4.2015 at 19:51Kiitos kun kommentoit ja ihana kuulla, että muutkin kokee samoin. Kyllä tää tästä!
Meeri / Murulit
5.4.2015 at 06:38Ihana lukea, että muillakin on samanlaista, olisiko sitten sitä 6v uhmaa? Meillä Pinjalla oli tosi paha 6v uhma kun Isla oli vauva, nyt on tasoittunut mutta silti meillä on edelleen aika samankuuloista kuin teilläkin, lisäksi Pinja on ruvennut kiusaamaan siskoaan ja aina jompikumpi ulisee meillä, joko Pinja kun komennan tai Isla kun Pinja kiusaa… Kyllä korotan ääntäni ja huudan välillä ääni käheänä, tosin ilman toivottua tulosta, ei siis tepsi mutta minä ole temperamentiltani myös tuollainen tulinen luonne niin kun se viulu vaan katkeaa päässä niin se katkeaa eikä tarvitse edes mitään pitkää venytystä.
Nyt vielä kun kuuntelee kotona ollessa kaiket päivät tappelua ja kitinää ja tottelemattomuutta niin hermot ovat vielä lyhyemmät.
Lisäksi Pinja tekee kaikkea kiusaa, tahallaan hölmöilee ja jatkaa vain kun kielletään, sitten kun laittaa vaikka vessaan jäähylle niin hakkaa ovea siellä suunnilleen niin, että tulee läpi ovesta, tällänen tilanne oli juuri menneellä viikolla kun oli vieraita kylässä, huh, ehkä tää tästä joskus ennen seuraavaa uhmavaihetta ja sitten esimurrosikää ja sitä pahinta murrosikää josta olen nyt kuullut kauhukuvia, että eiiii, uhmaikä on ihan kevyttä taputtelua ennen murrosikää, apua!!
Toivottavasti perjantaina nähdään ja jospa nämä temperamenttiset tytötkin tapaisivat, tiedä vaikka kuinka hyvin tulevat juttuun. 😀
Sini
6.4.2015 at 19:54Voi, kuulostaa kyllä tutulta! Ja todellakin ne kotipäivät on itselläkin hermo kireämmällä jos tosiaan meno on ollut takkuista koko päivän. Joskus vaan tuntuu, että heti aamusta asti koko päivä menee plörinäksi ja sitä tappelua kestää sitten iltaan saakka. Joskus taas leikkivät hyvin keskenään koko päivän, tiedä näistä sitten!
Ja hei, toivottavasti törmätään messuilla!
Anonyymi
5.4.2015 at 06:47ihana kirjoitus! ihan niin kuin meilläkin, terveisin yks tyhmä äiti ja tytär 5v. 🙂 -beda
Sini
6.4.2015 at 19:54hahaa, tsempit sinnekin!
Jessika
5.4.2015 at 09:16tuttua täälläkin, 5,5 v tyttö länkyttää, pyörittelee silmiään, eikä ota mitään kuuleviin korviinsa. Välillä on kärsivällisyyttä selittää miksi jotakin ei voi ja miksi jotakin pitää, mutta kun toistaa itseään ja mitään ei tapahdu niin huutamiseksi se joskus valitettavasti menee, ja ei ei siitäkään mitään hyötyä ole. Mutta me ollaan ihan kaikki ihmisiä ja meillä saa myös äiti kiukustua ja näyttää tunteensa.
Sini
6.4.2015 at 19:55Kuulostaa kyllä hyvin tutulta! Ja meillä ainakin Eevi tietää to-del-la hyvin kuinka äidin saa kierroksille 🙂
Kati M
5.4.2015 at 12:11<3 olette kyllä ihania! Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.
Ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että meillä on huudetaan kyllä (siis minä ja Tyttö) ja meillä on huudettu myös minun lapsuudessani (äitini ja minä). Ja minkäänlaista traumaa ei lapsuuden mekastuksesta ole ainakaan jäänyt, päinvastoin. Monesti olen ollut työelämässä aika kiitollinen siitä, että on nähnyt tunteiden käyttöä ja kuullut kovempaakin ääntä turvallisissa olosuhteissa. On jotenkin ollut sittemmin helpompi suhtautua, että mekastus kuuluu elämään ja harmituksesta ja tulistumisestakin pääsee yli. Ei ihan pienestä säikähdä 🙂
Sini
6.4.2015 at 19:56No niinpä! Hyviä pointteja kyllä sinunkin kommentissasi!
Anonyymi
5.4.2015 at 12:31Tämä on sitä elämää, ihana kirjoitus. Oma kokemus äidiksi tulon jälkeen on ollut että tunteet tekevät sellaista kuperkeikkaa ja kuinka pelottavaa on ajatus että minä olen muuttunut nyt kun olen äiti käyttäydyn ehkä hivenen erilailla kuin ennen… 🙂 löytyy uusia piirteitä kummasti, sitten huokasen ja mietin etten ole varmastikaan ainoa.
Sini
6.4.2015 at 19:57Joo kyllä sitä on löytänyt ihan uudenlaisia puolia itsestään kun on äidiksi tullut. Välillä mietin, että hitsit kun olinkin rauhallinen ennen lapsia 😀
Viivi / Valkoinen Soihtu
5.4.2015 at 13:55Ihana, elämänmakuinen postaus♥ Itsekin olen joskus saanut kuulla olevani maailman typerin äiti, mutta onneksi lähestulkoon heti perään olen saanut monta halia♥ Onneksi lapset eivät usein jaksa vihoitella pitkään ja ymmärtävät, miksi aikuisen tarvitsee silloin tällöin komentaa ja asettaa rajoja:)
Sini
6.4.2015 at 19:57Siitä ne on kyllä ihania, että kaikki annetaan anteeksi aina ja tosiaan leppyvät nopeasti <3
Ompiainen
5.4.2015 at 15:52Tämä teksti osui kyllä jonnekin tosi syvälle. Itselläni on 5v poika ja ihan samaa käydään läpi. Itsekin monesti mietin sitä, että jos nämä kasvatushaasteet tästä vaan kasvaa, niin miten ihmeessä sitä osaa toimia oikein ja olla hyvä äiti? On niin lohdullista kuulla, että muissa perheissä on samat haasteet. Ehkä se oman lapsen uhmakkuus ei olekaan ihan vaan äidin syytä…
Sini
6.4.2015 at 19:58Ei se varmaan meidän syytä ole. Eikös se niin ollut, että kaikki nämä uhmat ja muut ovat välttämättömiä ja hyväksi, vaikka joskus kyllä toivoisi vähän helpommalla pääsevän 🙂 Tsemppiä sinnekin!
EBBA
5.4.2015 at 17:28Niiin tuttua, niin tuttua. Mun justkohta 6v tuli tänään kotiin ja sano "Äiti sä et ikinä sano mulle että et rakasta mua. Sä rakastat mua vaikka tekisin mitä." On menny edes joku juttu perille, onneks tommonen tärkeä 🙂
Sini
6.4.2015 at 19:59oi, ihana! Ja tärkeän jutun on muistanut! Noinhan se on, vaikka joskus itsellä menee totaalisesti hermot niin ei se rakkaus kyllä koksan mihinkään katoa.
Mari
5.4.2015 at 19:51Kiitos. Osui ja upposi. Itkettää!
Sini
6.4.2015 at 19:59<3
Anonyymi
6.4.2015 at 07:48Ihana kirjoitus:)
Itsellä kaksi poikaa, toinen niin tempperamenttinen ja toinen liian kiltti ja hiljainen. Vanhempi vei toisinaan hermot ja nuoremman kohdalla toivoin oikein, että edes joskus kiukuttelisi.
Kaunista pyhäpäivää teille<3
t.äiti Turusta
Sini
6.4.2015 at 20:01On ne niin erilaisia! Meillä on selkeästi Eevi tempperamenttisempi, mutta Aatu semmoinen vilkas vipeltäjä ja omalla lailla myös herkempi.
Salla
7.4.2015 at 11:11Olipa se hyvä kirjoitus! Niin monta tuttua lausetta ja tunnetta… Ja lopuksi silmät kostuivat täälläkin, kun ihan samalla lailla viimeistään illalla vuoteen ääressä täälläkin sovitaan. Tsemppiä kaikenmaailman vaiheisiin!
Heta
15.4.2015 at 12:18Meidän neiti aloittaa syksyllä eskarin ja samoja "oireita" on huomattu meilläkin. Kohtalontoveri siis täälläkin. Kiitos aidosta ja rehellisestä kirjoituksesta 💕