ÄITI ÄLÄ PELKÄÄ KYLLÄ PIDÄN ITSESTÄ HUOLEN

Päivä, jota meidän perheessä on odotettu, jännitetty, vähän murehdittukin. Ensimmäinen koulupäivä.

En voi uskoa, että mun eka vauva aloitti koulun. Mitä lähemmäs elokuu tuli, sitä suurempi pala kasvoi kurkkuuni. Olin kyllä valmistautunut tähän, tiesin tirauttavani vähintään muutaman kyyneleen tämän päivän koittaessa, mutta en kuitenkaan ihan arvannut kuinka iso juttu tämä olisi minulle äitinä. Tuntuu kuin pieni pala tytöstäni olisi livahtanut jo karkuun, kohti suurta maailmaa. Yhtäkkiä tekisi mieli vain sanoa: ”Hei, odota!”

Viimeiset vilkutukset ja hän katoaa sinne muiden joukkoon. Innokkaana, uteliaana, vähän pelokkaanakin. Mun pieni. Pärjäähän se nyt varmasti?

Pärjäänkö mä? Aikaisemmin minusta on tuntunut, että olen kuitenkin koko ajan mukana kaikessa ja tietoinen mitä tapahtuu ja missä mennään. Tekisi mieli käydä vielä kerran kurkistamassa ovelta, vaikka todennäköisesti siellä sipistään jo parhaan kaverin kanssa vierekkäin pulpeteissa ja äiti on jo unohdettu. Huokaisen ja käännän selkäni. Äitinä oleminen on kyllä joskus vaan tosi raastavaa.

Tiedän olevani ihan typerä, eihän se mun pieni tyttö minnekään katoa. Ei vielä pitkään aikaan. Mutta silti, kyllä te tiedätte. Yksi virstanpylväs on nyt ohitettu ja jos tähän asti vuodet ovat menneet pikakelauksella niin kuulemma nyt ne vasta kiitävätkin. Ja nämä samat tunteet on käyty niin hoidon aloituksessa, ekana eskari päivänä, kaikissa kevätjuhlissa. Ja tulevaisuudessa painin saman fiiliksen kanssa vielä monen monta kertaa, kun tuo toinenkin kasvaa lujaa vauhtia tuolla perässä. Ja sitten isompana valmistumiset, mahdolliset häät ja ensimmäiset lapsenlapset. No nyt taisin mennä jo aika paljon asioiden edelle, mutta paljon on äidillä käsiteltävää tässä vuosien mittaan.

Jännä tämä tunne kun sitä ei oikein osaa kuvailla. Se on iloa, onnea, ylpeyttä ja surua samaan aikaan. Se on rinnasta riistävää, pelottavaa ja jännittävää. Se on sitä kun ei tiedä oikein itkeäkö vaiko nauraa. Se on sitä kun ei voi muuta tehdä kuin toivoa parasta ja toivoa, että on osannut antaa parhaat mahdolliset eväät tulevaisuuteen.

Ei se taidakaan olla mikään pelkkä tunne, se on äidinrakkautta.