TAVALLINEN RIITTÄÄ

Näppään puhelimesta instan päälle ja selaan edessäni olevaa kuvavirtaa huokaillen.
– Ah, miten täydellinen koti!
-Voi kun noilla on siistiä!
– Siis aivan ihana kakku ja tehtykin vielä #mitänytkaapistasattuilöytymään
-Mieletön DIY-idea! Täytyypä itsekin kokeilla.
– Mahtavat lihakset, pitäis itekin jaksaa mennä salille.
Hastag toisensa perään #arkionihanaa #leppoisapäivä #simplediyproject #salilekasalilvika #pikkuweekendgetaway #perfectlife

Katson ympärilläni olevaa sekasotkuista kotia, imuria olohuoneen nurkassa, lapsiani jotka juuri joko kiukuttelevat minulle tai toisilleen, jääkaapin ovessa oleva to do-listaa, joka kasvaa kasvamistaan. Hetken aikaa erehdyn vertaamaan itseäni tähän täydelliseen somemaailma elämään. Missä on mun täydellinen elämä?

Noin vaikka esimerkkinä lasten synttärit, jotka eivät todellakaan ole mikään piece of cake. Olen bongannut kivoja ideoita ja ajattelen, että kyllä mä näistä suoriudun. Koitan väkertää ostolistaa viime tipassa edellisenä iltana, ryntään suoraan töistä kauppaan kahden ikiliikkujan kanssa ja lopuksi huhkin keittiössä yömyöhään saakka. Lpputulos täytekakusta ei muistuta yhtään alkuperäistä kuvaa, vaikka kuinka siristäisin silmiäni. Serpentiinit ja sokerimassat eivät todellakaan ole sävysävyyn, yksi piirakka epäonnistuu täysin, unohdan ostoslistasta kokonaan juomapuolen ja varttia vaille party time säntään vielä kauppaan. Ihanat juhlat kuitenkin pidetään heti kun lakkaan murehtimasta sitä, ettei kaikki ollutkaan täydellistä. Samalla mietin ketä varten koitan täydellisyyttä luoda, sillä lapset eivät sitä ainakaan kaipaa.

”Helpot DIY-jutut” ovat pahimpia! Oikeasti lähes masennun kuinka onneton olen käsistäni. Joo aluksi tsekkaan, että tuohan on yksinkertainen ja intopiukassa ryhdyn tuumasta toimeen. Kaikki kuitenkin menee aina, ihan joka kerta, pieleen heti ensimmäisestä vaiheesta lähtien. Koko projekti kariutuukin yleensä lähtökuoppiinsa ja minä mökötän hetken aikaa kun en taaskaan onnistunut luomaan mitään mullistavaa mitä olin alunperin ajatellut. Kerran väkersin yhtä rusettia ohjeiden mukaan varmaan pari tuntia ja lopputulos näytti siltä kun mieheni olisi sen tehnyt…silmät kiinni.

Blogeista taas luen, kuinka arki on aivan ihanaa ja lapset käyttäytyvät tietysti mallikkaasti tilanteessa kuin tilanteessa. Kuinka koko ajan on tiedossa jotain kivaa pikku reissua, projektia tai muuten vaan jotain superjännää ja mahtavaa. Tylsää ei ole koskaan ja koko ajan vaan nautitaan tästä hetkestä. Parisuhde, se on tietysti yhtä romantiikkaa aamusta iltaan ja vuodesta toiseen. Joka päivä katsotaan toista niin rakastuneesti ja riidat, mitä ne on?

Ei nämä tietysti yhdessä ja samassa blogissa tai instatilissä tule esiin, mutta kun selaa monia niin jotenkin poimii ne parhaat palat. Ja jotenkin sitä vaan vertaa sitten siihen mitä itsellä on. Sama myös facebookissa, suurin osa ihmisten päivityksistä on kuitenkin positiivisia juttuja heidän elämästään ja pelkästään niiden perusteella elämä voi näyttää olevan yhtä ruusuilla tanssimista. Bloggaajana ja aktiivisena instailijana taas tiedän, että on kiva kirjoittaa niistä mukavista jutuista. Toki tähänkin blogiin valitusvirsiä ja karua todellisuutta mahtuu, mutta lähtökohtaisesti tykkään kirjoittaa positiivista asioista. Niistä hetkistä kun siinä arjessa on tavallisuuden lisäksi myös erityistä, niistä jutuista mistä saa itse iloa, niistä asioista joita pitää itse kauniina. Totta mooses otan mielummin kuvan siivouspäivän jälkeen puhtaasta kodista kuin tästä sekasorrosta, mikä täällä nyt vallitsee. Ja lähtökohtaisesti tykkään myös katsella näitä kauniita kuvia ja kivoja juttuja muiden blogeissa, joten tunne on aika ristiriitainen. Miksi siis verrata itseään muihin kun tietää, että täytyyhän se tavallinen arki kaikilla siellä taustalla olla.

Mietin, että jos itselleni on välillä vaikea erottaa se totuus sieltä somekuplan takaa tai muistaa se, että jaetut jutut ovat vain pintariipaisuja käyttäjiensä elämistä, kuinka vaikeaa se on nuorille? Kuinka saada se oma lapsi aikanaan ymmärtämään, ettei täydellistä olekaan. Myönnän, että aika ajoin tunnen jonkimoista huonommuuden tunnetta milloin mistäkin asiasta, koska vertaan itseäni johonkin toiseen. Poimin ne parhaat palat monen ihmisen elämästä ja mietin, miksen mä osaa noin tai miksei meillä ole tuollaista. Kunnes muistan, että osaanhan mäkin jotain ja onhan meilläkin ne hyvät hetket. Jakaessani ne, monen mielestä meilläkin on täydellinen elämä.

Ei, arki ei todellakaan ole aina ihanaa. Ei se ole kamalaakaan, se on tavallista. Se on töitä, ruokakaupassa käyntiä, harrastuksiin kuskaamista, kentän laidalla kannustamista, laskujen maksamista, aikataulujen sumplimista ja löhöilyä viikonloppuna. Se on typeriä kinasteluja miehen kanssa arkisista asioista, hermojen menetystä lasten kanssa, loputonta suunnittelua mitä pitäisi kotona tehdä ja haavelua siitä mikä projekti seuraavaksi aloitettaisiin. Se on myös ihania arkivapaita kun ei ole mitään suunnitelmia, lasten onnistumisista iloitsemista, nauttimista niistä harvoista vapaista hetkistä miehen kanssa ja onnellisuutta siitä mitä on saanut aikaiseksi. Se on aika tavallista, meidän elämää.

Olen oppinut vihdoin tajuamaan, ettei minun pidä tavoitella täydellisyyttä. Tavallinen riittää.

Kuvat eivät liity nyt itse tekstiin mitenkään, mutta postaus kuvattomana on kovin tylsä. Tässä ne muutamat Mini Rodinit, jotka tilasin täältä.*