Päätän, että tänään mä käyn tämän loputtomalta tuntuvan pyykkivuoren kimppuun. Aatu puuhailee jotain omassa huoneessaan ja Eevi ollaan viety aamulla kouluun. Ah, arkivapaa! Miten nämä pyykitkään ei lopu koskaan, pinoja toistensa perään. Olisi varmaan pitänyt tehdä tämäkin homma jo aikoja sitten.
– Äitiii! Äitiii! Aatu huutelee.
– No??
-Mulla heiluu hammas!
Okei, taas näitä sen juttuja. Joten hellyttävääkin kun toinen kuvittelee aina olevansa isompi kuin onkaan. Osaavansa juttuja, mitä opitaan vasta 10 vuoden päästä, tekevänsä kaikki samat asiat kuin muutkin ja unohtavansa kuinka pieni sitä vasta onkaan. Ja samalla muistan kuinka monet väännöt ollaan käyty kun on asioita, joita noin pieni ei vaan voi vielä tehdä tai osata. Kuinka toinen ei halua uskoa, että ihan vielä ei ole hänen aikansa.
Hymähdän, koska huvittaa se, kuinka isompi haluaisi usein olla se pieni jolleka tehdään asioita ja pienempi haluaisi olla se iso, joka tekee ne itse. Tähän kun yhdistetään aamukiireet, niin on soppa valmis. Ah, tuo joka-aamuinen aamurumba, kummasti siitäkin vaan tänään selvittiin.
– Aijaa, vai heiluu sulla hammas! (Joo, varmaan….)
Pyykkikasa tuntuu pikkuhiljaa katoavan ja valoa näkyy tunnelin päässä. Taas saa pari päivää olla ajattelematta tätä hommaa. Kuinka helppoa se olisikaan jos nämäkin käärisi aina heti, mutta kun ei…
– Äitii! Se mun hammas heiluu ihan oikeesti! Aatu huutaa taas.
– Hmm, hieno juttu! huikkaan ja kerään viikatut pinot syliini ja suunnistan päätepysäkille eli vaatekaapille.
– Hei äiti, kokeile tätä mun hammasta!
– No okei, annas kun mä kokeil….HERRANJUMALA SUN HAMMAS HEILUU IHAN OIKEESTI!!
– Mähän sanoin! Aatu hihkaisee voitonriemuinen katse silmissään.
Ekana mietin, että okei, ei syytä paniikkiin. Otetaan nyt ihan rauhallisesti. Tehdään eka tarkistus, ei jumankauta se hammas heiluu ihan oikeasti. Eihän se voi heilua, sillä mulla on tässä mun vauva käsissä. Ei vauvoilta lähde hampaita, niille kasvaa hampaita.
-Sähän oot vasta neljävuotias! on ainut asia minkä pystyn sanomaan.
NEL-JÄ!
Tammi, helmi, maalis..lasken mielessäni ja tajuan, että mun vauva on itse asiassa kahden kuukauden päästä viisivuotias. Tilanne vaatii kahvia ja armotonta päänsisäistä hyväksymistä. Mulla ei kuulkaas ole enää vauvaa, ei ole itse asiassa ollut pitkään aikaan.
Mä haluaisin, että mulla olisi se vauva. Ja samalla kuitenkin olen tosi iloinen, että mun lapset kasvaa ja kehittyy. Oppivat itsenäiseksi, saadaan mekin vähän omaa-aikaa enemmän, pystytään tehdä enemmän asioita. Pikkulapsiaikana sitä joskus suorastaan toivoi, kunpa tämä arki helpottaisi ja lapset kasvaisivat nopeasti. Osaisivat tehdä itse eivätkä olisi niin riippuvaisia minusta. Ja samalla sekunnilla veti toiveen takaisin ja pyysi, että aika sittenkin pysähtyisi. Ja pelkäsi, että mitäs sitten kun ne ei olekaan musta enää riippuvaisia. Kuka mä sitten oon? Osaanko mä ollakaan muuta kuin se äiti?
Katson tuota mun lastani ja tunnen tosi huonoa omatuntoa. Miksen mä osaa iloita tästä isosta asiasta niin kun mun pitäisi? Niin kuin mä tein Eevin kohdalla? Ekan kanssa jokainen kehitysaskel, jokainen uusi taito, jokainen lähtenyt hammas oli aina ilon paikka. Mun lapsi kasvaa ja kehittyy, wuhuu! Nyt olo on ihan päinvastainen. Jokaisella askeleella tuntuu, että lapsi lipuu kauemmaksi ja kuin varkain se kohta huomaa osaavansa tehdä asiat ihan itse, olevansa jo iso poika. Tunnen olevani kamalan itsekäs kun suren tätä asiaa salaa sisälläni, tietenkin näennäisesti olen yhtä innoissani kuin ekankin kohdalla.
Jotenkin nyt mä vasta tajuan. Tässä se on, tässä on mun lapset ja lisää ei tule ja tämä on nyt viimeinen kerta kun mä nämä asiat saan kokea. Viimeinen ekan hampaan irtoaminen, viimeiset eskarit, viimeiset koulun aloitukset. Toisaalta, ottaen huomioon millainen sisäinen myllerrys mulla oli Eevi ekana koulupäivänä, en tiedä kuinka monta sellaista enää kestäisinkään.
Miehes tulee illalla kotiin ja kerron lähes järkyttyneenä:
– Aatulla heiluu hammas. Sillä oikeasti heiluu se hammas!
– Aijaa, hieno homma!
Hieno homma, that´s it? Missä on paniikki, missä on pitkä vuodatus siitä, kuinka lapset kasvaa ja on tämä niin haikeaa ja mitäs me nyt sitten kun ne muuttaa pois kotoakin ja…HIENO HOMMA?
Okei, huomaan olevani tämän asian kanssa kyllä ihan yksin. Onkohan mussa siis jotain vikana? Miten tässä huushollissa kaikkien elämä jatkuu ihan normaalina, vaikka kyseessä on lähestulkoon vuoden mullistavin uutinen? Tajuan, että olen ainut kenelle uutisena tulee, että kohta viisivuotias ei ole enää vauva.
Illalla tuntuu, etten saa unenpäästä kiinni. Ajatukset harhailevat. Joo, tiedän ettei tämä nyt niin iso juttu ole, mutta silti huomaan miettiväni tulevaisuutta, lapsia, meidän arkea nyt ja sitten kun lapset ovat isoja. Meidän elämää. En halua kuulostaa hullulta, sillä en mä nyt mitään totaalista hermoromahdusta saanut tuon hampaan takia, mutta myönnän, että se iski tuonne jonnekin syvälle sisimpään.
Mietin, että miten Aatu näytti niin pitkältäkin yhtäkkiä? Ja onneksi se kuitenkin pyysi mua vielä peittelemään ja antamaan pusun ja halin. Kysyi vielä viimeisenä, että oonko mä iso poika kun mun hammas heiluu? Kyllä sä oot, (niisk!) kyllä sä oot kulta jo iso poika.
Herään yöllä tuttuun töminään. Yleensä en aina edes herää siihen kunnolla, mutta nyt se kuulostaa niin ihanalta. Ensin tulee pöllö ja sitten poika. Kömpii siihen meidän keskelle, kuten joka yö, ja ottaa mua kädestä kiinni. Nukahdan nopeasti, en enää vauvan viereen vaan mun ison pojan viereen.
Ei tämäkään hassumpaa ole, muistan miettiväni viimeisenä ja ummistan silmäni hymy huulilla.
Nanna
12.4.2016 at 09:45Aivan ihana kirjoitus, ja aivan kuin voisi olla minun kirjoittama -yöllä ilmestyvää poikaa ja pöllöä myöten. Samat mietteet täälläkin: miten niistä tuli niin isoja niin nopsaan? <3
Piiuli
12.4.2016 at 10:25Osui niin syvälle omiin tämän päiväisiin mietteisiin. <3
Saija
12.4.2016 at 10:31Voi, miten tuttuja tunteita. Oma esikoinen on kakkosluokkalainen ja kuopus täytti hetki sitten viisi. Muutama kuukausi sitten huomattiin molempien alaetuhampaiden heiluvan ja nyt uudet rautahampaat puskevat jo esiin vauhdilla. Tuntuu niin kovin haikealta – jospa vain saisi pitää tuon tytön pienenä hetken pidempään. Välillä mietin, josko sitä vielä kolmatta lasta yrittäisi – vaan kasvaisihan se kolmaskin ja sama haikeus olisi taas edessä. 🙂 Kai tämän kanssa on vaan opittava elämään.
Mari / puolitoistakerrostakotia
12.4.2016 at 11:14Tutun tuntuista. Meille tuli se iltatähti reilu vuosi sitten kuitenkin. Kaksi vanhempaa on nyt 11 ja 9. Varsinkin vanhin on jotenkin reilun vuoden aikana muuttunut niin "isoksi". Tuleva murkku. Kaiholla katselen vanhempienkin kasvamista, eivät ole mitään lapsia enää. Silti ihanaa kun saa tätä vauvavaihettakin kerran vielä kokea.
Anonyymi
12.4.2016 at 17:30Ihana:"lähestulkoon vuoden mullistavin uutinen":D Lasten kasvaminen on kyllä ihanaa ja haikeaa yhtäaikaa.
AnuH
By Sari Kaariste
12.4.2016 at 17:58Samaistuin täysin! Imetyksen loppuminen oli samanlaista järkytystä ja itkua, kun mulla ei ollutkaan enää vauvaa:)
Salla
12.4.2016 at 18:25Ihana postaus <3 Mulla (näköjään ihan samanikäisen) pojan lisäksi onneksi on vielä se vauva, 2,5-vuotias tyttö! Mutta sekin kyllä osoittaa uhkaavasti osaavansa ja haluavansa osata jo monia asioita ihan itte! 🙂
Anonyymi
13.4.2016 at 05:57Täällä minäkin vaan kökin blogissasi, enkä osaa näemmä päästää irti. Lapset kun ovat jo 10 ja 14. Niin pitäisi varmaan lukea jo jotain muuta kuin "vauva-blogeja" päivästä toiseen 🙂 Onneksi haleja ja pusuja vielä riittää. Kuka senkin päättää mistä haaveilen ja mitä luen, ehkä se on mun oma "ongelma". Olin niin onnellinen kun Meidän Perheen lukijapalstalla oli kommentteja 60-vuotiailta, jotka lukevat lehteä. Mä saankin lukea lehteä vielä kauan, jes. T.Mia
Capuccino
13.4.2016 at 18:52Kerrassaan ihana postaus <3
Anonyymi
15.4.2016 at 06:21Miksiköhän mä itkin lukiessani tätä postausta? 😳 Mulla on varmaan ikuinen vauvakuume ja viime yönäkin näin unta että olin raskaana. Neljä lasta luulisi kuitenkin riittävän, mutta en oo ihan varma.
❤️:ipi