MUMMUN MATTO JA MUITA IHANIA

Kävin tänään tuossa mummun ja papan luona auttamassa heitä yhden asuntomyynti-ilmoituksen kanssa ja mummu kysyi siinä samalla, että haluaisinko yhden heillä tarpeettomana olevan punaisen maton. Koska olen löytänyt värit ihan uudella tavalla tässä lähiaikoina, mietin Laura Voutilaisen sanoin ”no hitto miks ei” ja niinpä toin maton meille testiin.

Siinä se nyt nököttää, punainen matto. Ja se on ihanan pehmeä ja pörröinen ja väri on tuollainen vähän eläväinen, vaikkei se ehkä kuvista ihan välitykään.

Ajattelin, että josko sitä tänään ehtisi paneutua paremmin noihin sisustuslehtiin mitä on jäänyt lukematta. Monesti kyllä aloitan lukemista heti kun lehti kolahtaa laatikkoon, mutta sitten se saattaa jäädä kesken. Ja sitten tuleekin jo seuraava lehti…

Mun isovanhemmat ovat mulle yksiä tärkeimpiä ihmisiä koko maailmassa. Ovat aina olleet ja olen jo pienestä viettänyt heidän kanssan todella paljon aikaa, reissannut maailmalla ja lähes asunut kesälomat heidän kesämökillä. Onni on, että he asuvat tässä ihan lähellä ja minunkin lapseni saavat nauttia heidän seurastaan. Pienenä parasta oli mennä papan kainaloon saunan jälkeen ja kuunnella tarinoita siitä mitä hän oli tehnyt pikkupoikana. Mummun kanssa taas aina leivottiin ja sain olla aina apuna kaikessa mitä he tekivät. Se oli pienelle ihmiselle tärkeää.

Muistan, että jo pienenä ihailin yksiä mummun astioita. Sellaisia kullattuja kahvikuppeja. Ja olin kuulemma joskus tosi hienovaraisesti kysynytkin, että ”mummu saanko mä noi sitten kun sä kuolet?”. Nyt se on asia, mitä en tahdo edes ajatella, vaikka tiedän senkin ajan joskus tulevan vielä eteen. Joskus kun iloitsee siitä kuinka omat lapset kasvavat ja elämä ”helpottuu” kun lapsista tulee omatoimisempia ja löytävät sen oman suuntansa ja ystävänsä, murehtii samalla sitä, että aika kuluu myös sieltä toisesta päästä ja aika omien isovanhempien kanssa käy väistämättä lyhyemmäksi. Kuinka muka pärjään ilman ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni aina?

Olen kyllä omille isovanhemmilleni niin kiitollinen kaikesta siitä mitä he ovat minulle antaneet (enkä tarkoita materiaa) ja koen, että moni asia mikä minussa on hyvää, on heidän ansiotaan.

Nyt kun silmät jostain syystä kostuivat sen verran, etten meinaa nähdä näppäimistöä, lienee aika palata niihin astioihin.

Tässä ne nyt on, mummun kupit. Mummu kysyi tuossa jo aikaa sitten, että haluaisinko saada itselleni tuon astiaston. Asuimme silloin siellä vuokra-asunnossa eikä säilytystilaa ollut niin sanoin, että voisin ottaa ne sitten sinne uuteen kotiin. Tänään pakkasin astiat autoon ja ne(kin) tuntuivat paljon hauraimmilta kuin muistinkaan, mutta sain ne onneksi kuitenkin turvallisesti perille. Astiat ovat mummun muistin mukaan 70-luvulta ja isommat lautaset mummuni on perinyt äidiltään. Näillä on kovasti siis tunnearvoa niin mummulle kuin minullekin. Kauniisti sopii tämän astiaston kanssa myös tuo h&m:n teepannu, minkä ostin jokin aika sitten.

Minusta on ihanaa, että meillä on kotona asioita ja tavaroita, joilla on myös joku tarina. Joilla on tunnearvoa ja jokin merkitys meidän elämässämme. Vaikka täällä on paljon uutta, tänne vartavasten hankittua tavaraa, kodikkuuden tekee mielestäni eniten se, että kaikki eivät ihan aina ole suunniteltuja ja täysin paikalleen sopivia asioita.