ONKS AINA PAKKO HAAVEILLA JOSTAIN?

Haaveet, nehän on ihana asia! Kuinka kiva on haaveilla erilaisista asioista, tulevaisuudesta, seuraavista projekteista ja kaikesta muusta. Olen todennut kuitenkin melkoisena haaveilijana, että se haaveilu voi joskus estää näkemästä sitä kaikkea ihanaa mitä elämässä jo on.

Jos minulta kysytään, että olenko onnellinen niin sanon, että kyllä. Se on helppo sanoa ja koen kyllä sen olevan ihan totta. Meillä on uusi koti, kaksi tervettä lasta, kivat työpaikat ja muutenkin asiat ihan hyvin. Olen siis onnellinen. Kuitenkin sen onnellisuuden joskus unohtaa siinä arjessa, unohtaa tavallaan sen, että miten olla onnellinen koko ajan. En usko, että kukaan tai ainakaan kovin moni voi elää elämäänsä niin, että eläisi koko ajan vain siinä hetkessä vailla huolta huomisesta. Että nauttisi ihan joka hetkestä. En osaa oikein selittää, mutta välillä sitä unohtaa sen, että kaikki mitä olen elämältä toivonut, on saavutettu jo. Kun se arki tuntuu niin arjelta ja silloin kun kotona on sekasorto ja silloin kun joka puolella näkee vain keskeneräisyyttä. Silloin usein unohdan miten nähdä se kaikki muu.

Ja itsellä on todella vaikea sietää sellaista keskeneräisyyttä ja sanoisin, että se on yksi minun huonoja puoliani. Inhoan tekemättömiä asioita, hitaita ihmisiä, odottamista. Haluaisin itse tehdä kaikki nyt heti, että voisin sitten vaan olla. Tässä elämäntilanteessa se vaan on mahdotonta, sillä hetkeä jolloin ei olisi muka mitään tehtävää, ei tule koskaan. Aina tulee tiskiä, sotkua, pyykkiä, lisää töitä, kaikkea. Ja välillä kanssani voi olla vähän vaikea olla tämän vuoksi, koska olen niin malttamaton luonne. Ja vaikka tiedän, että tekemällä ne hommat ei lopu, niin joskus sitä on vaan todella vaikea olla tässä ja nyt.

Tämä tulee ehkä eniten esiin tällä hetkellä täällä kotona kun tosiaan meillä on aika paljon hommaa talon kanssa vielä. On terassia, pihatöitä, maalausta ja kaikkea. Keskeneräisyyden sietäminen on asia, missä minun pitäisi oppia olemaan parempi. Ja ehkä tämä koko homma liittyy myös elämääni kokonaisuudessaan. Nyt kun olen elänyt elämässäni aikaa, jolloin haaveena on ollut joku konkreettinen asia. Unelma-ammatti, ensimmäinen koti, sen remontoiminen, lapset, uusi koti. Kaikesta on haaveiltu ja ihanaa, että kaikki haaveet ovat toteutuneet. Itsellä on kuitenkin nyt ollut sellainen olo, että mitäs nyt? Nyt kun haaveet on totetutuneet, mistäs sitten haaveillaan?  Onko aina pakko haaveilla jostain?

Huomaan välillä haaveilevani kesämökistä, uudesta harrastuksesta, opiskelusta. Luulen, että nämä haaveet johtuvat enemmän siitä, etten ole tottunut olemaan haaveilematta mistään ja menemättä jotain asiaa kohti. Tulee välillä olo, että tässäkö tämä nyt on? Ja hassuahan on, että tässä ei ole mitään vikaa. En halua kuulostaa missään nimessä epäkiitolliselta sillä oikeasti ymmärrän kuinka hyvin meillä on asiat. En tiedä olenko yksin ajatusteni kanssa, mutta kun koko elämä on menty tukka putkella jotain tavoitetta kohti, on outoa olla yhtäkkiä tilanteessa, jossa on saavuttanut kaikki unelmansa. En edes osaa nyt sanoa mitä minä muka lisää vielä haluaisin ja sehän tässä hullua onkin.

Koen myös, että some ei monesti helpota asiaa ollenkaan. Kun ihailet kauniita kuvia, täydellisiä asetelmia ja valmiita tiloja niin silloin se oman kodin keskeneräisyys ärsyttää. Ja välillä rima laittaa mitään kuvia someen on korkea, sillä ”kaiken pitäisi olla valmista”. Itse en ole varsinaisesti mikään kuvien stailaaja siinä mielessä, että stailaisin kuvia vain sitä kuvaa varten. Kuitenkin tykkään, että kuvissa on siistiä ja, että esimerkiksi kattauksessa tms asiat sointuvat yhteen. Mutta siis en levitä sataa kynttilää kylpyhuoneeseen kera kukkakimppujen ja kerro, että nautin tässä nyt rentouttavaa spa-hetkeä, koska en tuollaista oikeasti tee. Järjestelen kyllä tavarat ja pöyhin tyynyt suoraan eli siinä mielessä stailaan kyllä.

Välillä sitä itsekin unohtaa somekuvia katsoessa, että monet kuvat ovat todella stailattuja ja täydellisessä valossa huippukameralla otettuja. Ihan turhaa sitä siis vertaa näitä kuvia omiin kuviinsa, mutta kyllä sitä vaan joskus niin tekee. Täydellisten tilojen ja kuvien katselu ei siis varmaankaan paranna omaa ajatusmaailmaani siitä, että keskeneräisyys ja epätäydellisyys on ihan ok. Onneksi kuitenkin nämä somesta tulevat tilanteet ovat satunnaisia, mutta tiedätkö sen tunteen kun näet jonkun kauniin kodin ja sitten nostat katseesi ja katsot omassa kotona jotain asiaa, mikä on pitänyt tehdä ja alkaa vaan ärsyttää se keskeneräisyys?

Olen siis koko ajan jotenkin nyt haaveillut, että kunpa olisi täällä nyt kaikki valmista niin sitten voitaisiin vain olla. Ja unohtanut, että kyllähän sitä voi vaan olla, vaikka asiat ovat kesken. On tosi vaikea sulkea silmänsä sekasorrolta ja unohtaa ne to do listat ja keskittyä tähän hetkeen. Tämä tuli jotenkin tänään itselle tosi vahvasti esiin kun mietin tuota meidän terassia. Sehän on ehkä n 1/3 osalta vasta valmis ja olen jotenkin päässäni ajatellut, että siitä voi nauttia vasta kun se on täysin valmis.

Ja sitten tänään mietin, että miksi emme voi nauttia siitä vaikka se ihan kesken vielä onkin. Miksei vietäisi nuo kalusteet jo sinne ja oltaisi vaan. Ja niihän me tehtiin. Kuunneltiin musiikkia ja nautittiin auringosta, ei se keskeneräisyys siinä haitannut. Tästä aloin miettiä, että kyse on useinmiten vain mun omassa ajatusmaailmassani olevasta ”viasta” mistä ehkä vielä pystyisi oppia pois. Tai olemaan parempi sietämään sitä keskeneräisyyttä ja nauttimaan siitä mitä nyt jo on, vaikka jotain vielä puuttuisikin. Usein annan jonkun pienen asian häiritä ihan liikaa kun voisi vaan olla ja nauttia. Ehtiihän sitä myöhemminkin tekemään.

Koitan siis oppia nauttimaan tästä hetkestä paremmin, siitä kaikesta mitä nyt jo on, vaikka kaikki ei valmista olekaan. Hetkessä eläminen kuulostaa niin kliseiseltä ja kaikki sitä aina toitottaa, mutta oikeasti se on vaikeampaa kuin uskoisi. Olen nyt saanut itseäni jo siihen moodiin, ettei meidän tarvitse saada tänä kesänä kaikkea valmiiksi. Tulee se kesä ensi vuonnakin. Jos nyt tuo terassi ja ehkä jossain vaiheessa nurmikko ja kelien salliessa talon maalaus. On siinäkin tekemistä jo tarpeeksi. Pitäisi kuitenkin lomalla muistaa nauttia siitä lomastakin eikä tehdä siitä liiallista työleiriä, joten sitä yritän nyt itselleni tässä opettaa.

On aika virkistävää saada yhtäkkiä sellainen ahaa elämys asiassa, joka voi muille olla ihan selvä juttu. Ehkä muut osaavat paremmin tämän hetkessä elämisen ja arjesta nauttimisen kuin minä. Hyvä asia on, että ihminen voi aina oppia ja kehittyä ja jotenkin koen nyt tosi hyvänä sen, että tiedostan itsessäni tämän piirteen. En ole ennen oikein ajatellut koko asiaa tai sitä miksi olen niin kovin rauhaton aina. Tästä on hyvä jatkaa, mutta oman ajatusmaailman muuttaminen ei käy ihan hetkessä. Tiedän, että tietyt tunteet varmasti tulevat olemaan jatkossakin osa minua, mutta ainakin yritän nyt kovasti nähdä ne kaikki positiiviset ja hyvät asiat enkä keskittyä siihen mikä on kesken. Täytyy ajatella, että kuinka paljon me olemme saaneetkaan aikaan eikä murehtiä sitä, mitä pitää vielä tehdä.

Sitä kohti mennään!