KUKA VOISI KELLOT SEISAUTTAA?

Minulla on muutamia tavaroita, joilla on suurtakin suurempi merkitys. Esimerkiksi nämä astiat, jotka mummoni on saanut äidiltään ja minä mummoltani. Aina kun katson astioita tunnen suurta lämpöä ja rakkautta, mutta samalla rinnassani hieman vihlaisee.

Astiat ovat hurjan kauniit. Ne ovat nähneet aikaa, olleet läsnä tärkeimmissä juhlissa ja kuulleet tarinoita. Paljon hyviä tarinoita, varmasti myös surullisia. Niiden pinnassa oleva kultaus on paikkapaikoin jo kulunut ja posliini on ohuttakin ohuempaa, niin hentoista. Joka kerta kun kosken niihin pelkään rikkovani ne, mutta kuin ihmeen kaupalla ne ovat selvinneet vuosikymmenien saatossa ehjinä. Jossain siellä täällä on pieni kolo ja särö muistuttamassa siitä, kuinka heiveröisiä ne ovatkaan. Jos vedän sormella kupin pintaa voin tuntea paikat, joista kultaus on kulunut ja kolon joka tuli kun lautanen osui tiskipöydän reunaan.

Muistan jo pienenä ihailleeni näitä astioita. Ne olivat mummulla vitriinissä esillä muiden parempien astioiden kanssa. Kuinka juhlavat ja kauniit ne olivatkaan. Olisi tehnyt mieli koskea niihin ja salaa joskus niitä hipelöinkin, mutta ymmärsin niiden olevan mummulle tärkeitä ja varoin rikkomasta niitä.

Mummu sanoi minulle kun olin pieni, että saan astiat sitten häneltä perinnöksi. En varmastikaan ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mutta sana kuulosti hienolta. Astiat selvisivät useammasta muutosta ja aina ne olivat esillä mummun vitriinissä, paraatipaikalla. Muuttaessamme uuteen kotiimme mummu yhtenä päivänä yllättäen sanoi, että haluaa antaa astiat minulle, meidän uuteen kotiin. Tuntui jotenkin väärältä ottaa niitä vastaan, mutta samalla jotenkin tärkeältä. Astiat tulisivat näkemään lisää uusia juhlia, kuulemaan lisää uusia tarinoita ja joskus toivottavasti saan antaa astiat vielä eteenpäin omille lapsilleni.

Astioiden luovutuksesta alkoi uusi aikakausi. Luopuminen. Ei sitä sanottu ääneen, mutta sitä se oli. Olenhan toki aikuinen ja ymmärrän, että siinä missä vuodet tekevät lapsistani isompia, tekevät ne isovanhemmistani vanhempia. Pappani on sairastellut jo tovin ja muutaman vuoden aikana vanhentunut silmissäni kymmenen vuotta. Muistan heidät edelleen niin elinvoimaisina ja nuorina, maailmanmatkaajina ja seurustelijoina. Vanhuus tuli kuin varkain, enkä rehellisesti ole siihen valmis ollenkaan.

Minun isovanhempani huolehtivat minusta paljon lapsena. Vietin kesät heidän mökillään, reissasin heidän kanssaan, halusin aina jäädä yökylään ja olla aina vielä toisenkin yön. Monesti minua luultiinkin heidän lapsekseen, olivathan he vain 45 vuotiaita minun syntyessäni. Moni asia mikä minussa on hyvää, on heidän ansiostaan ja olen ikuisesti heille kiitollinen kaikesta mitä he ovat minun hyväkseni tehneet.

Osat ovat vuosien saatossa vaihtuneet. Siinä missä minä nuorena tarvitsin apua, neuvoja ja huolenpitoa olen nyt itse sitä antamassa. Ja teen sen enemmän kuin mielelläni. Antaisin heille ihan mitä vaan ja tekisin heidän puolestaan ihan mitä vaan, niin paljon he minulle merkitsevät.

On kuitenkin tullut eteen aika, jolloin puhelimen soidessa ja nähdessäni soittajan ensimmäisenä mielessäni on huolettoman ”hei mitä kuuluu” sijasta pelko ja huoli. Onko jotain sattunut? Vieraillessani näen selkeämmin kasvojen uurteet, näen kivut, huomaan vaivalloisen liikkumisen. Sydämeeni sattuu sillä vanhuus on jotain missä minäkään en voi auttaa. Koitan vierailla heidän luonaan usein, mutta soimaan silti itsenäni, että saattaa mennä viikko etten käy. Milloin minusta tuli näin kiireinen?

Keskeytän heidän puheen kun asia kääntyy ”sitten kun meitä ei enää ole”, sillä en halua vielä ajatella koko asiaa. Koitan kääntää asian huumoriksi, höpsistä te mihinkään ole menossa. Todennäköistä kuitenkin on, että he lähtevät ennen minua enkä ole siihen millään lailla valmis. Voiko siihen koskaan olla? Olen saanut tuntea heidät 33 mahtavaa vuotta ja noihin vuosiin mahtuu niin paljon ihania muistoja. Molemmat lapseni ovat olleet heillä yökylässä, tehden samoja erityisiä juttuja kuin minä pienenä ja se on tuntunut ihanalta. He ovat upeimmat ihmiset ketä tiedän ja olen niin kiitollinen, että lapsenikin ovat päässeet heihin tutustumaan.

Välillä tuntuu, etten oikein kestä ajatusta ajasta heidän jälkeensä. Ja itseasiassa siitä kirjoittaminenkin tuntuu väärältä, hehän ovat täällä vielä. Kuitenkin se tunne on jotain mitä en saa karistettua pois eikä se katoa teeskentelemällä, etten asiaa miettisi. En koskaan lakkaa murehtimasta lapsistani, mutta en koskaan myöskään vanhemmistani ja isovanhemmistani. Luulin, että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä helpompi olisi hyväksyä elämässä väistämättä eteen tulevia asioita. Niin ei kuitenkaan ollutkaan vaan mitä enemmän muistoja kertyy, sitä vaikeampaa on ajatella niiden olevan joskus ainoita mitä on jäljellä. Tiedän olevani yksi niistä onnekkaista, jotka ovat saaneet isovanhemmat pitää elämässään näin kauan, toisilla kun ei ole välttämättä mitään muistoja.

Tiedän, ettei tähän asiaan ole lääkettä eikä mikään voi minua tässä auttaa. Murehtimista ei voi lopettaa, ei vaikka kuinka haluaisi. Samalla tuntuu välillä niin avuttomalta ettei voi tehdä heidän vuokseen enempää, ei voi poistaa kipuja eikä kääntää kelloa taaksepäin. Eikä sitä kai kuuluisikaan kääntää. Uskon, että heillä on vanhuudesta ja vanhenemisesta paljon levollisempi mieli kuin minulla. Ja niinhän sen kuuluisikin olla.

Kuitenkin joka kerta kun halaan heitä oven suussa puristan hieman lujempaa ja hieman pidempään. Katson heidän hymyileviä kasvojaan ja mietin mielessäni oothan tässä vielä huomenna. Joka kerta ulko-ovi tuntuu raskaammalta sulkea ja hyvästeleminen vaikeammalta. Näen mummun vielä vilkuttavan keittiön ikkunasta ja sanovan silmillään ”älä murehdi, kyllä me pärjätään” ja vastaan ”Tiedän, mutta kuinka minun käy?”