Tiedättekö tunteen kun yhtäkkiä iskee valtava kiitollisuuden puuska ja sitä vain miettii, että kyllä me ollaankin todella onnekkaita ja miksi en muista sitä ihan joka ikinen päivä? Se yleensä iskee ihan yllättäen, kesken jotain tavallista tilannetta ja saa yleensä fiiliksen ”mitä mäkin tässä oon valitanut….”
Muistan kun lapset olivat pieniä ja olin kotona heidän kanssaan niin tämä puuska iski yleensä illalla kun talo hiljeni ja katselin nukkuvia lapsia. Vaikka päivä oli ollut rankka (ja kotiäitinä ne päivät todellakin joskus olivat rankkoja) ja olin menettänyt luvattoman monta kertaa hermoni, kuitenkin yleensä illalla unohdin kaikki ne päivän haasteet ja mietin, että on tämä sitten vaan maailman parasta hommaa. Ja toki kuten äitinä olemiseen olennaisesti kuuluu, podin myös huonoa omatuntoa siitä, ettei minulla ollut päivällä paremmat hermot ja pidempi pinna ja miksi tuli tehtyä niin ja näin. Monesti tuohon aikaan purin tunteitani tänne blogiin kuten esimerkiksi ”sinun arkesi on jonkun lapsuus” postauksessa ja muissakin pohdintaa-kategorian postauksissa.
Edelleenkin se suurin kiitollisuus on noista kahdesta ihanasta lapsesta. Ja edelleen nuo kaksi ihanaa lasta saavat minut välillä enemmän kierroksille kuin kukaan muu ja edelleen talon hiljennyttyä tunnen siitä huonoa omatuntoa. Jos ne kotiäitivuodet olivat rankkoja niin ei ne äitiyden haasteet ainakaan vuosien saatossa helpommiksi ole muuttuneet. Jotenkin sitä vaan menee mukana ja koittaa tehdä parhaansa miettien mitä ihmettä sitä minkäkin ongelman kanssa tekisi ja kun yleensä tulee tehtyä väärin, niin koittaa ottaa siitä opikseen.
Äitiydessä vaan yksi huono puoli on se, että se mikä toimi ekan kanssa ei välttämättä toimikaan toisen kanssa, joten lopputulos on, että yhtä hukassa sitä on aina kaikessa 😀
Joskus kiitollisuus puuska tulee myös materiasta tai enemmänkin asioista, jotka ovat paljon muutakin kuin materiaa. Kotimme on mielestäni kauneimmillaan juurikin näin aurinkoisena päivänä kun valo tulvii isoista ikkunoista läpi talon. Takapihan korkeat männyt luovat kauniita varjoja seinille ja aina tällaisena hetkenä tulee pysähdyttyä ja mietittyä, että kuinka onnekkaita me olemmekaan kun tämä on meidän koti. Myönnän, että näissä ruuhkavuosissa sitä monesti unohtaa pysähtyä ja miettiä mitä kaikkea sitä onkaan elämässään jo saavuttanut. Monesti on niin kiire vain painaa eteenpäin, ettei muista olla kiitollinen siitä mitä meillä jo on.
En koe, että olisin epäkiitollinenkaan tai pitäisin asioita itsestään selvyytenä, sillä sitä ne eivät missään nimessä ole. Unelmien koti oli meillä haaveissa vuosia ja välillä tuntuu jopa epätodelliselta, että tässä se nyt on ja, että me tehtiin se! On ihana nähdä kuinka ne vuosien haaveet, ne raksa-ajan kaikki valinnat ja loputtoman pitkät raksapäivät lopulta konkretisoituivat valmiin talon muodossa ja kuinka juuri näinä aurinkoisina päivinä voin miettiä, että juuri tällainen tästä pitikin tulla.
Eipä se unelmakoti toki takaa mitään unelma elämää ja samat arkiset asiat on hoidettavana oli koti millainen tahansa. Niinpä ehkä sellaisina hetkinä kun keittiö on sekasorron vallassa, kodinhoitohuone täynnä pyykkiä ja olohuone täynnä leluja on joskus vaikea nähdä sitä kauneutta. Ei varmaan kukaan osaakaan elää niin, että aina osaisi ajatella vain niitä kaikkia hyviä puolia ja olla kiitollinen ihan kaikesta koko ajan. Itse ainakin voisin kuitenkin harjoittaa tätä enemmän, etenkin silloin kun tuntuu, että arki ja kiire meinaa viedä mennessään.
On kuitenkin ihanaa kuinka yhtäkkiä kesken arkisten puuhien, ihan tavallisena päivänä tuleekin yllättäen se kiitollisuuden puuska, joka saa pysähtymään. Sillä hetkellä ne lattialla lojuvat sukat ja nerf panokset eivät rassaakaan yhtään niin paljon kuin normaalisti, mielessä ei olekaan se loputon tehtävälista vaan sitä vain katsoo ja tuumaa, että wau miten onnekas sitä onkaan. Näistä hetkistä kannattaa ottaa kaikki irti, oikaista sohvalle ja nauttia elämästä tässä ja nyt.
