Sisustusrintamalla ei mitään uutta. Välillä koitan hallita kaaosta järjestelemällä paikkoja. ”Siistissä kodissa on sitten kiva olla”-mantra siintää mielessäni kun kuljen ympäri kämpää keräten erinäisiä leluja, vaatteita ja muita tavaroita käsivarsilleni. Kohta huomaan, että näkyvyys alkaa olla aika heikko, sillä kasa on kasvanut vuoren kokoiseksi. Onneksi pohjapiirrustus on kirkkaana mielessäni ja osaan suunnata pyykkikorille vaikka silmät kiinni.
Olo on kuin loputtomassa labyrintissa ja mietin vain ”Enkös mä tämän jo siivonnut?” Talossa asuva kahden hengen miniarmeija kulkee samaa reittiä perässä keksien milloin mitäkin. Ja myönnän, jääpä sitä itselläkin vähän tavarat retajamaan kun ei just sillä hetkellä jaksa viedä niitä paikoilleen.
Siivotessa löytyy aina parittomia sukkia sohvan ja muiden huonekalujen alta. Miten ne sinne joutuu? Ja mihin on kadonnut se toinen paripuolikas?
Siivouksen jälkeen kodissa tuoksuu ihanan puhtaalta ja raikkaalta. Ja kun istahdan sohvalle kahvikupin kanssa rentoutuakseni kuuluu: ”Äiti me halutaan maalata/askarrella/tehdä muovailuvahalla!!!” Jotain kuitenkin mikä tarkoittaa helvetillistä sotkua ja silpun määrää. Ajattelen mielessäni hiljaa (lujaa) ”EEEEIIIIIII!!!”
Hyvä äitihän olisi innoissaan tästä kaikesta luovuuden määrästä mitä lapseni osoittavat. Kuitenkin suustani tulee ”Vesivärit/muovailuvaha/hamahelmet/kaikki askarteluvälineet on jossain hukassa, ei niitä nyt tähän hätään löydä mistään.”
Ennen kuin olen ehtinyt sanoa lausetta loppuun, on miniarmeija jo levittänyt kaikki löytämänsä edellämainitut tavarat ympäri asuntoa ja hihkuvat onnessaan ”Me löydettiin ne!!!”
No totta kai he löysivät ne.
Kahvi alkaa uhkaavasti jäähtyä ja sen normaalin litanian saattelemana ”Sitten teette nätisti, laittakaa alustat, keräätte sotkut ja viette tavarat paikoilleen!!” istahdan uudelleen sohvalle. Voi kuinka söpöltä miniarmeijalaiset näyttävätkään tuossa luovuuden puuskassa!
Aikalailla kolmen minuutin päästä kuuluu ”Mä haluan tehdä sillä värillä! Älä ota kädestä! Se oli mulla eka!” No niin, älkää tapelko. Teette vuorotellen. Ja vartin päästä miniarmeija on saanut mestariteokset valmiiksi, kadonnut kuin pieru saharaan ja jättänyt jälkeensä järkyttävän sotkun.
–”Heiii, teidän piti siivota nää ja viedä takaisin paikoilleen!”
–”Jooo, kohta!!”, kuuluu kuin yhdestä suusta.
”Kohta” on muutes aikamääre, joka on maailman pisin. Itseasiassa ”kohta” tarkoittaa ”en juuri nyt jaksa ja vitkuttelen niin kauan kunnes äidillä menee hermot ja se kerää ne itse”.
Hallittu kaaos. Sitä tämä on. Ja samalla myös Päivä Murmelina elokuvan uusinta, sillä päivät toistavat aikalailla itseään. No jaa, ehkä en ole yksin tämänkään asian kanssa, löytyykö sieltä kohtalotovereita? Keitetäänpäs taas kahvit ja hengitetään syvään, kyllä tämä tästä.
Mukavaa uutta koronakaranteeniviikkoa just sulle!
