voimaa ja valoa hei

Tuntuu, että otsikossa mainitut asiat ovat molemmat olleet viime aikoina kokonaan itseltäni kateissa ja eniten toivoisin, että edes jompaa kumpaa olisi lähiaikoina tarjolla. En halua luoda somessa mielikuvaa täydellisestä ja helposta elämästä, missä kaikki on aina vain ihanaa, koska sitä se ei kuitenkaan ole, kenelläkään. En myöskään halua sen olevan pelkkää valitusvirttä, sillä kovasti kuitenkin koitan löytää niin kauniita asioita ja hopeareunuksia, vaikka välillä se vähän vaikeaa onkin. Joskus kuitenkin, vaikka kuinka yrittää, ei sitä hopeareunusta löydäkään ja mielestäni sekin on asia mistä on ihan hyvä puhua ääneen.

Sairastuin kesällä siis Crohnin tautiin, oireita minulla oli ollut jo keväästä saakka ja sellaista selittämätöntä väsymystä yhdessä mahavaivojen kanssa. Kesällä mahakipujen pahentuessa päätin mennä lääkäriin ja melko nopeasti erinäisten tutkimusten jälkeen sainkin sitten diagnoosin tästä tulehduksellisesta suolistosairaudesta. Ihmiselle, joka ei koskaan ole sairastanut mitään normi flunssaa pahempaa, oli tieto elinikäisestä sairaudesta aika pysäyttävä. Kuitenkin optimistinen puoli minusta ajatteli, että nyt kun diagnoosi on selvillä ja lääkehoito aloitettu, voin jatkaa elämääni ihan normaalisti. Melko pian kuitenkin huomasin, ettei vanhaa normaalia enää ole olemassa ja edessä on uudenlainen arki.

Koska olen tottunut olemaan aika touhukas ja aikaansaava, sellainen jolla on aina monta rautaa tulessa, asetti uusi arki uudenlaisia haasteita. Ja osa minusta ei vieläkään ole oikein hyväksynyt tai sisäistänyt sitä, etten voikaan jatkaa elämääni niin kuin ennen. Nykyään arkeni on sitä, etten voi tietää millainen huominen päivä tulee olemaan. On hyviä päiviä, jolloin sairautta ei edes muista eikä se rajoita tai vaikuta elämääni millään lailla. Ja sitten on huonoja päiviä, joita on viime aikoina ollut enemmän kuin niitä hyviä. Päiviä, jolloin olen niin väsynyt ettei mikään unimäärä tunnu riittävän, kärsin pahoinvoinnista ja ravaan vessassa vartin välein. Osa on varmastikin uuden lääkkeen sivuvaikutuksia ja nyt oikeastaan vain odottelen pahenevatko nämä vai helpottavatko ajan kanssa.

Pahinta on varmasti tämä selittämätön väsymys. Vaikka nukkuisin 12 tuntia niin herään silti väsyneenä. Töiden jälkeen voisin vai kaatua sohvalle ja nukahtaa välittömästi. Ja koska koko ajan väsyttää, ei jaksaisi oikein mitään tehdä. Kotityöt tuntuvat ylivoimaisen raskailta, mikään ei huvita ja kaikki vain ärsyttää. Eniten ärsyttää se, että olen ennen ollut tämän täydellinen vastakohta, koko ajan touhuamassa ja tekemässä eikä silloin väsyttänyt ollenkaan. En sano, että se on välttämättä mikään hyvä ominaisuus, mutta jos olet koko elämäsi ollut tietynlainen, on vaikea olla yhtäkkiä jotain muuta. Kroppa on sanonut ikään kuin sopimuksensa irti, mutta mieli halajaisi vielä vanhaan hyvään aikaan. Kaipa nämä ajatukset tästä ajan kanssa helpottavat ja ehkä hyväksyn paremmin sairauden tuomat rajoitukset. Se ei kuitenkaan tapahdu ihan hetkessä eikä mielestäni tässä(kään) pitäisi olla mitään hävettävää.

Tiedän, että moni elää tämän sairauden kanssa ihan normaalia elämää oikean lääkehoidon löydyttyä ja joillain tulehdus pysyy niin hyvin kurissa, ettei lääkeitä edes tarvita. Ja joillain tämä menee vain pahemmaksi, todella pahaksi ja tämä nykyinen oma tilani olisi heille varmasti se hopeareunus. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tulevaisuus tämän saurauden kanssa pelota. Jos tämä omalla kohdallani meneekin pahempaan suuntaan, vaikuttaa se mm. työntekooni, se on kuitenkin asia joka on itselleni todella tärkeä ja josta pidän todella paljon. Minulla on suunnitelmia ja haaveita, joita haluaisin tulevaisuudessa toteuttaa, toki se pelottaa myös ovatko ne enää mahdollisia.

Kauneus onneksi näyttäytyy odottamattomissa paikoissa ja aina jotenkin kummasti siitä saa hetkellistä voimaa…ja sitä valoa myös. Kuten tänään kun hetki sitten makasin sohvalla mahakivuissa ja katsoin sohvapöydällä olevaa latva-artisokkaa, joka oli yhtäkkiä auennut kauniiseen kukkaan. En tiennyt ollenkaan, että hän tulisi tällainen! Vaikka tuntui etten olisi jaksanut yhtään mitään, jokin kuitenkin sai minut tarttumaan kameraan ja ikuistamaan tämän kauniin taideteoksen. Jaksan kyllä aina hämmästellä kukkien kauneutta, yksityiskohtaisuutta ja monimuotoisuutta. Miten luonto onkaan voinut luoda jotain näin upeaa?

Joten joo, päivä kerrallaan mennään täällä ja kaikki ei tosiaan ole aina niin ihanaa ja positiivista miltä somen kautta saattaa näyttää. Toivon kuitenkin, että edessä olisi paljon niitä hyviä päiviä ja jos jotain positiivista pitää keksiä niin ainakin niistä osaa olla ihan erilailla nyt kiitollinen kuin mitä ennen.